TUMMA TULIKUKKA PIHALLANI

 Olen kauan yrittänyt kylvää pihalleni tummaa tulikukkaa. Se on komea kasvi ja ennen kaikkea arkeofyytti, ilmaisijakasvi, joka kertoo ikivanhasta asutuksesta. Sitä kasvaa runsaasti muinaisilla asuinpaikoilla, joita Takahuhdin-Ristinarkun-Linnainmaan alueella on paljon, mutta monet asukkaat ajelevat sen muiden piennarkasvien - sinikellojen, tervakoiden, mataroiden - ohella pois häiritsemästä sitä ainoaa sallittua - sileää nurmikoksi nimitettyä monobiotooppia, jossa eivät viihdy pörriäiset sen paremmin kuin perhosetkaan.

Helteet ovat hellineet luonnonlaiskuuttani, ja horsmalle pannussa pihassani on parhaimmillaan voinut yhdellä silmäyksellä laskea kymmeniä kimalaisia, jotka hekumoivat rentunruusun kukinnoissa. Leikkaamaton jasmike on kukkinut yli kahden metrin korkuisena, hurmaavasti tuoksuvana. Rusakonpoikanen ja lukuisat linnunpojat ovat hiippailleet nurmikossa ja vieneet minulta senkin vähän leikkurinkäyttöhalun, mitä helle on jättänyt jäljelle.

Kaunein palkinto laiskuudestani on kuitenkin tänään kukkansa avannut tumma tulikukka, ikivanha rohdoskasvi, soihtu, yskänlääke ja kalamiehen apu. jos nimittäin heittää veteen tulikukan siemeniä, sinttikalat pökertyvät ja nousevat pintaan, mistä ne helppo poimia.

Minulle se on tervehdys muinaisajoilta, niiltä mäkeni asukkailta, jotka ovat eläneet täällä ainakin runsaat tuhat vuotta sitten. Siltä komealta 800-luvun emännältä, joka on haudattu mäkeni korkeimmalle kohdalle hienossa villapuvussaan, joka oli koristettu pronssispiraaleilla. Päälliköltä, joka haudattiin miekkoineen, joista ainakin toinen oli tuotu kaukaa Reininmaalta. Ja toiselta päälliköltä, jonka upea Ulfberht-miekka oli taottu kaiketi jossain nykyisen Afganistanin paikkeilla ja tuotu viikinkien idäntietä Volgaa pitkin. Se oli rautakauden kalleimpia esineitä, kovaa ja kevyttä upokasterästä, jonka tekeminen keksittiin Euroopassa vasta 1700-luvulla eli lähes tuhat vuotta myöhemmin. Mistä päällikkö sai varaa miekkaansa? Oliko hän ehkä laivakuningas ja purjehti itse Idäntietä?

Semmoisen viestin ja kysymyksen toi tumma tulikukka. Ensi yönä näen rautakautisia unia.

SUOMIHAN ON BANAANIVALTIO

Mielipidekirjoitukseni AL 4.7. kirvoitti muutaman kommentin. Eikä yksikään kajonnut olennaiseen. Siihen että Suomi on banaanivaltio, eli sen talous perustuu -  viimeiset 160 vuotta eli 1800-luvun suurista nälkävuosista lähtien nimenomaan - vinoutuneeseen ulkomaankauppaan. Maamme taloutta ja jopa ulkopolitiikkaamme säätelee metsäteollisuus ja nimenomaan sen yksipuolinen selluun keskittynyt vienti.

Selluun keskittynyt metsäteollisuus tarvitsee nimenomaan pitkäkuituista kuusimateriaalia, minkä vuoksi valtiojohtoinen metsänhoitostrategia on suosinut kuusta. Vuosikymmenestä toiseen on istutettu kuusikkoja ja tuhottu lehtipuita. Metsänomistajat on lakisääteisesti velvoitettu avohakkuisiin ja laajoihin havupuuistutuksiin, joiden tuloksena on valtavia samanikäisten havuuiden puupeltoja.

Nyt ollaan sitten helisemässä ilmastonmuutoksen suosiman kaarnakuoriaisongelman kanssa. Se näkyy mm Tampereen Kauppi-Niihaman metsissä: hehtaarikaupalla kuolleita ja kuolevia kuusikoita. Juuri tätä heinäkuun puolivälissä kirjoittaessani kirjanpainajan toukat kuoriutuvat ja lähtevät valloittamaan uusia alueita.

Jos Suomi ei olisi banaanivaltio, selluraaka-aineen tuottaja, vaan kehittäisi pitemmälle metsien puutuotetta, ei nyt oltaisi tässä. Ellei metsäteollisuuden lyhytnäköinen voitontavoittelu olisi sanellut sekä valtion metsästrategiaa ja -politiikkaa että alan koulutusta, meillä olisi monipuolinen puuteollisuus ja ekologinen metsänhoitostrategia, joka pitäisi metsät terveinä ja vastustuskykyisinä.

Pelkän, että asialle on herätty liian myöhään.

 

KANSANEDUSTAJAN RIKOS

 Siivosin juuri rikoksen jäljet. Oikein rillit päässä ja tarkasti, jottei pienintäkään todistetta jäisi.

Rikos kylläkin tapahtui yli 30 vuotta sitten ja on sikäli vanhentunut. Eikä hän silloin vielä ollut kansanedustaja. Olimme vain kaksi kirjailijaa ja kansalaisaktivistia ja punoimme seuraavien kirjojemme juonia ja sillä hetkellä varsinaisemmin pohdimme, miten kaataisimme kaupungin johdon suunnitteleman Manhattan-projektin, jolla oli tarkoitus pelastaa pari pankkia ja rakennusliikettä veronmaksajien kustannuksella.

Me siis vasta pohdimme asiaa, ja pohdinta vaati paljon tapaamisia kauniina kesäiltoina Tammerkosken solistessa vieressä. Ja jotenkin siinä illan mittaan tuleva kansanedustaja solahdutti tyhjän lasin käsilaukkuuni. Koska tarjoilija juuri sillä hetkellä saapui pöytämme luo, olisi tuntunut oudolta ottaa lasi käsilaukusta, ja niin se jäi sinne ja unohtui.

Elokuun kuutamossa poljin pikku jopollani kotiin, ja vasta aamulla muistin ihmetellä, mikä käsilaukussa pullotti. Iso tyhjä olutlasihan siellä. Minulla joka en edes juo olutta!

Ja sen sijaan, että olisin kunnon kansalaisena palauttanut astian sinne minne se kuului, säilytin sen, eikä aikaakaan kun siitä tuli trofee, voitonmerkki. Sillä me voitimme taistelun kaupungin korkeinta johtoa vastaan, Manhattania ei rakennettu, pankit ja rakennusliikkeet kaatuivat, eivät kylläkään meidän ansiostamme vaan oman kehnon johtamisensa vuoksi. Itse historia oli puolellamme.

Äskeisissä vaaleissa rakennusliikkeet voittivat ja ilmeisesti jatkavat rymistelyään Tampereen kaupungin ja sen veronmaksajien kustannuksella. Senkö vuoksi hihani tänä aamuna osui tuohon vanhaan voitonmerkkiin, joka singahti yöpöydältä lattialle ja hajosi tuhansiksi valoa heijastaviksi sirpaleiksi, jotka kimalsivat lattialla kuin pudonneet tähdet? Jotka lakaisun jälkeen päätyivät proosallisesti sekajätteeseen. Siellä muinaisen voiton säpäleet nyt kiiltelevät, särkyneinä kuin Tampereen muinoin ehjä ja kaunis kaupunkikuva.

ETEENPÄIN RAKENNUSLIIKKEIDEN EHDOILLA!

 Vaalit ovat ohi. Kokoomus voitti Löfberg-vainajan (Rkp) äänillä. Pormestariksi tulee rakennusliiketaustainen Anna-Kaisa Ikonen, jonka isä pitkään puheenjohti A-Insinöörien hallitusta, ellen väärin muista. A-Insinööreillä oli pitkään Tampereella isojen julkisten remonttien monopoli, helppo tie kauhoa julkisrahaa.

Vanha meno, veronmaksajien rahojen mättäminen megahankkeisiin, ilmeisesti tulee jatkumaan, ja valtuuston kokoonpano ennustaa todellisen vallan säilymistä rakennusliikkeiden ja niiden kanssa kompuksessa olevien virka- ja luottamusmiesten pienen piirin kätösissä. Tämän piirin, jota ei saa nimittää mafiaksi - ainakaan kaupunginvaltuustossa. Tiedän, koska olen yrittänyt. Sekä Lasse Eskonen (SDP) että Kalervo Kummola (Kok) pillastuivat. Silloinen puheenjohtaja Seppo Salminen, sanoi jälkeenpäin että olisi heittänyt minut ulos salista, jos olisi kuullut mitä sanoin. Sepon huonon kuulon ansiosta sain kuunnella salissa istuen Eskosen ja Kummolan pyhää närkästystä.

Pari vuotta myöhemmin Seppo sitten komensikin minut ulos salista. Mutta se onkin sitten jo toinen tarina. 

OLUELLA ELÄVÖITETTY TAMPERE

 Vanha kaverini metsuri-Olli huhki helteellä pihassani puusavotan kimpussa ja hikoili kovasti. Tarjosin kylmää olutta, mutta Olli kieltäytyi: Kun yhden juo, niin kaks kusee, hän sanoi. Ollin runollisesti tiivistämä tosiasia alkoholin diureettisesta vaikutuksesta kannattaa pitää mielessä tarkastellessamme päättäjiemme aivoituksia ja niiden seurauksia.

Kaupunkiamme kehitetään tavalla, jonka logiikka tuo mieleeni vanhan ystäväni Kafkan. Mutta myös Rabelais´n ja hänen urheitten sankariensa mahtavat eritevyöryt.

Näin se menee: Ensin aherretaan vuosikausia ja lopulta saadaankin kaupungin keskusta menestyksellisesti tapettua ja kivijalkakaupat ja niiden asiakkaat häädettyä hornan tuuttiin. Sitten mietitään hikipäässä, miten se keskusta ollenkaan nyt saataisiin elävöitettyä.

Pitkän ja perusteellisen harkinnan jälkeen nerokkailla päättäjillämme välähtää: elävöitetään Keskustori täyttämällä se terasseilla ja kaljateltoilla.

Haalitaan myös "megatapahtumia", mikä käytännössä tarkoittaa melumusiikkia rannoille. Rammsteinin konsertista saattoi jo nauttia Aitolahtea myöten, ja se oli sentään vain Ratinassa. Santalahden tulevista megatapahtumista riittää riemua Teiskon kirkolle asti.

Megatapahtumien keskeinen osuus on massiivinen alkoholinkulutus ja kaljapäissään ympäri toikkaroiva nuoriso, ja sekös elävöittääkin kaupunkikuvaa.

Kun mukaan vielä saadaan Kummolan mausoleumin lukuisissa anniskelupisteissä reipasta urheiluhenkeään nostattavat kiekkofanit, niin voiko enää parempaa toivoa? Kun he hikisen ottelun jälkeen virtaavat keskustan kaduille, tavoite on saavutettu:

Tampereesta on kovalla työllä ja runsaalla älyn käytöllä tehty Pohjoismaiden suurin ulkoilmakäymälä!

Mitä jokin Euroopan kulttuuripääkaupunki on siihen verrattuna!

 

   

 

HENKILÖKOHTAISISTA RATKAISUISTA JA VANHUSTEN VAIPOISTA

 Kun minut ensimmäisen kerran valittiin valtuustoon vuonna 1992, oltiin syvällä korkeimman talousjohdon toimien aiheuttamassa lamassa. Pankit ja rakennusliikkeet kaatuivat toinen toisensa jälkeen.

Tamperetta käytännössä hallinneet pankit, KOP, TAP ja SYP sekä rakennusliikkeet Haka ja Ahti-Polar katosivat maailmankartalta tai olivat katoamassa. SYP:n pankinjohtaja ehti naureskellen kertoa minulle, että Kokoomuksen johtoportaassa oli kauhea Tellervo Tuomisen pelko. Demarivaltuutettu Liisa Haapaniemi samoin naureskellen kertoi, että sama pelko oli demareilla, jotka pelkäsivät "pääkköyttäni".

Pelko realisoitui sitten kokkari- ja demariryhmän yhteisenä tarjouksena: vihreät, joiden ryhmässä sitoutumattomana olin, saisivat tärkeän ympäristölautakunnan puheenjohtajuuden sillä ehdolla, että se ei olisi Tellervo Tuominen.

Jo ennen valtuustokauden alkua todistin pääkköyteni. Oltiin siis sukeltamassa lamaan, ja maksajatkin löytyivät heti: vanhushoivassa pantiin vessapaperi ja vaipat kortille. Niitä sai käyttää vain tietyn määrän per lärvi. Mutta uusien valtuutettujen perehdyttäminen järjestettiin vanhan kaavan mukaan: seminaari Ellivuoressa yöpymisineen ja aterioineen, hinta, ellen väärin muista, jotain 400 000 silloista markkaa. Laskin kuinka monta sairaanhoitajatyövuotta sillä kustantaisi ja ehdotin perehdyttämisen siirtämistä valtuustosaliin, joka oli käytettävissä ilman yöpymisiä. Vanha valtuutettu Mauri Sirnö naureskeli, että tommosia on tapa puhua ennen vaaleja, mutta ei vaalien jälkeen.

Muut menivät Ellivuoreen. Minä pyysin ja sain perehdytyksen kirjallisena enkä usko, että suoritukseni valtuutettuna oli ainakaan heikompi kuin niillä, jotka paperien lisäksi saivat hotelliyöpymisen sekä ateriat juomineen, tansseineen ja muine riemuineen.

Jatkossa kieltäydyin myös kaikista valtuutettujen ulkomaanmatkoista. En pitänyt sopivana lähteä kalliille reissuille aikana, jolloin leikattiin juustohöylällä myös sieltä, missä ei oikeastaan ollut lainkaan varaa leikata. Varsinkin kun kaikki tietävät, että valtuutettujen matkojen todellinen tarkoitus ei ole se virallinen eli opiskelu vaan pikemminkin hauskanpito ja keskinäinen verkostoituminen. Matkojen hengelle on tyypillistä että eräällä Keski-Euroopan reissulla Kalervo Kummolan  oli määrä pitää puhe isäntäväelle. Rautakansleri oli kuitenkin valtameren syvyisessä humalatilassa, ja puheen piti vihreiden Merja Eronen.

Matkoista kieltäytymiseni oli siinä mielessä täysin turhaa, ettei se säästänyt penniäkään veronmaksajien rahaa. Yksikään vanhus ei saanut kuivaa vaippaa minun kieltäytymiseni ansiosta. Matkat olivat (ovat) valtuutettujen haluttu ammattietu, ja joku lähti aina riemusta kiljuen  matkalle minun sijastani. 

Kyse oli vain omasta integriteetistäni, siitä mitä katsoin itselleni sopivaksi tai ei-sopivaksi tehdä. Olin miettinyt asiaa paljon. Suurimman osan valtuustokausiani  elin työmarkkinatuen ja luottamustehtävistä saamieni palkkioiden varassa. Silloin Aamulehti vielä julkaisi valtuutettujen verotettavat tulot. Minun olivat valtuuston pienimmät. Sen jälkeen AL ei ole vastaavia tietoja julkaissutkaan.

En minä silti matkoitta jäänyt. Minulla oli varakas äiti ja vielä varakkaampi poikaystävä, joka mielellään kustansi matkani Italiaan tai Marokkoon saadakseen tulkin ja seuraa. Äiti oli valmis sijoittamaan enemmänkin, jos sillä saisi vanhapiikatyttären naimisiin ja pois jaloista. Niin että kyllä minäkin toisten siivellä matkustelin. Mutta vain sellaisten, joilta kysyttiin. Vanhuksilta ei kysytty. Vaipat vaan vietiin.

HYVÄÄ JA KAUNISTA LUVATAAN, MUTTA EI SANOTA MILLÄ RAHALLA

 Olen lukenut muiden ehdokkaiden mainoksia. Toinen toistaan parempaa luvataan. Hyvää vanhuutta, parempia nuorten mielenterveyshoitoja, koulutusta, kulttuuria. Monenlaista hyvää ja tarpeellista luvataan. Useimmat lupaukset koskevat sellaisia hyviä ja oikeita asioita, jotka itse asiassa kuuluvat kunnan lakisääteisiin tehtäviin, mutta eivät jostain syystä silti ole edes lain edellyttämällä minimitasolla - esimerkkeinä vaikkapa juuri nuorten mielenterveyshoidot ja vanhushoiva.

Kovin harvaa ehdokasta tuntuu askarruttavan, mistä kaikkeen tähän hyvään ja kauniiseen rahat otetaan. Tai vakavasti pohdituttavan, miksi niihin tähän mennessä ei ole riittänyt rahaa, vaikka lain mukaan pitäisi.

Lylyn pormestarikaudella kaupungin velka on kasvanut huikeasti. Kaupungin rakennusten korjausvelka, joka ei mainitussa velassa edes näy, on katastrofaalinen, toisaalta suhteellisen tuoreiden rakennusten alun perin huonon rakentamisen, toisaalta kalliiden mutta ojasta allikkoon vieneiden ilmastointiremonttien vuoksi.

Rahaa ei riitä säälliseen vanhushoivaan, mutta samaan aikaan heitetään 60 miljoonaa veronmaksajien rahaa Kummolan mausoleumiin. YIT:tä varten rakennettiin tunneli veronmaksajien rahoilla. Nyt pitäisi rakentaa Näsijärveen tekosaari rakennusliikkeiden hillotolpaksi ja sillä mahdollisesti turmella vesialuetta paitsi Näsijärvestä myös vielä laajemmalta alueelta, sillä seuraukset voivat olla arvaamattomat ja haittojen kustannukset sekä pitkäaikaisia että taivaita hipovia. Pyydän arvoisaa lukijaa kuvittelemaan tilannetta, jossa useampi kunta, jonka alueelle mahdolliset saastumisongelmat ulottuvat, vaatii Tampereelta vahingonkorvauksia.

Huomattava osa Tampereen virka- ja luottamusmiehistä näyttää ymmärtäneen kunnan/kaupungin tehtävän väärin. Kaupungin päätehtävä ei ole tukea rakennusliikkeitä. Niiden pitäisi tulla toimeen omillaan, ja niin ne oikein johdettuina ja hoidettuina tulisivatkin. Nyt kaupungin kassasta kuitenkin valuu jatkuva ja vuolas virta näiden suurten sosiaalipummien pussiin.

Tästä vaaleissa on tai ainakin pitäisi olla kysymys: siitä miten ja minne veroina maksamamme rahat kaupungin pussista edelleen johdetaan. Hyvinvointimantraa on turha hokea, ellei ole rahoja mitä siihen hyvinvointiin pistää.