Siivosin juuri rikoksen jäljet. Oikein rillit päässä ja tarkasti, jottei pienintäkään todistetta jäisi.
Rikos kylläkin tapahtui yli 30 vuotta sitten ja on sikäli vanhentunut. Eikä hän silloin vielä ollut kansanedustaja. Olimme vain kaksi kirjailijaa ja kansalaisaktivistia ja punoimme seuraavien kirjojemme juonia ja sillä hetkellä varsinaisemmin pohdimme, miten kaataisimme kaupungin johdon suunnitteleman Manhattan-projektin, jolla oli tarkoitus pelastaa pari pankkia ja rakennusliikettä veronmaksajien kustannuksella.
Me siis vasta pohdimme asiaa, ja pohdinta vaati paljon tapaamisia kauniina kesäiltoina Tammerkosken solistessa vieressä. Ja jotenkin siinä illan mittaan tuleva kansanedustaja solahdutti tyhjän lasin käsilaukkuuni. Koska tarjoilija juuri sillä hetkellä saapui pöytämme luo, olisi tuntunut oudolta ottaa lasi käsilaukusta, ja niin se jäi sinne ja unohtui.
Elokuun kuutamossa poljin pikku jopollani kotiin, ja vasta aamulla muistin ihmetellä, mikä käsilaukussa pullotti. Iso tyhjä olutlasihan siellä. Minulla joka en edes juo olutta!
Ja sen sijaan, että olisin kunnon kansalaisena palauttanut astian sinne minne se kuului, säilytin sen, eikä aikaakaan kun siitä tuli trofee, voitonmerkki. Sillä me voitimme taistelun kaupungin korkeinta johtoa vastaan, Manhattania ei rakennettu, pankit ja rakennusliikkeet kaatuivat, eivät kylläkään meidän ansiostamme vaan oman kehnon johtamisensa vuoksi. Itse historia oli puolellamme.
Äskeisissä vaaleissa rakennusliikkeet voittivat ja ilmeisesti jatkavat rymistelyään Tampereen kaupungin ja sen veronmaksajien kustannuksella. Senkö vuoksi hihani tänä aamuna osui tuohon vanhaan voitonmerkkiin, joka singahti yöpöydältä lattialle ja hajosi tuhansiksi valoa heijastaviksi sirpaleiksi, jotka kimalsivat lattialla kuin pudonneet tähdet? Jotka lakaisun jälkeen päätyivät proosallisesti sekajätteeseen. Siellä muinaisen voiton säpäleet nyt kiiltelevät, särkyneinä kuin Tampereen muinoin ehjä ja kaunis kaupunkikuva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti