maanantai 12. marraskuuta 2018

PUKKEJA KAALIMAASSA


Tampereen kaupungilla on tarkastustoimikunta, jonka tehtäviin kuuluu valvoa"hyvän johtamis- ja hallintotavan, sisäisen valvonnan ja riskienhallinnan asianmukaisuutta".
Toimikunnassa on neljä jäsentä: Kalervo KUMMOLA, jolla liiketoveriensa Hjallis Harkimon ja Mika Sulinin kanssa on valtavat taloudelliset intressit kaupungille kymmeniä miljoonia maksavassa Kansi ja Areena-hankkeessa, Atanas ALEKSOVSKI , josta on meneillään luottamusaseman väärinkäyttörikosta koskeva poliisitutkinta, sekä Jaakko MUSTAKALLIO. Puheenjohtajana toimii Lauri LYLY, joka suunnilleen ensimmäisenä aloitteenaan pormestarina esitti golfkentän siirtoa Ruotulasta Pirkkalaan, missä hänen perheenjäsenillään on golfkentän ravitsemusliike.
Kummolaa liiketovereineen voi tietysti pitää riskienhallinnan asiantuntijoina. Onnistuihan Hjallis ajamaan hallinsa suoritustilaan ja myymään venäläisille oligarkeille.
Hyvän johtamis- ja hallintotavan asiantuntijana pidettäneen Aleksovskia, joka antoi kaupungin virkamiehille suullisesti ja kirjallisesti väärää tietoa itseään koskevasta rikosepäilystä saadakseen Finnparkin hallituksen puheenjohtajan aseman.
Tarkastustoimikunta kokoontuu 5-6 kertaa vuodessa. Jäsenet saavat joka kerta kokouspalkkion.
Me kuntalaiset maksamme senkin.
Media on seurannut vuosikaupalla Kittilän kunnanpäättäjien esittämää sarjanäytelmää, mutta Tampere ei ole saanut lainkaan ansaitsemaansa huomiota. Siksikö, että Kittilä on riittävän pieni kunta, ja sen korruptioepäilyt liittyvät vain yhteen yritykseen, joten sen keskinkertaisempikin journalisti pystyy kerralla hahmottamaan, kun taas Tampere on hiukan isompi kaupunki ja päättäjien intressiyritykset lukuisia ja mutkikkaita selvittää? Vai onko Tampereen päättäjillä mediaan sellainen ote, että he pystyvät jopa valtakunnanmedian vaientamaan?

lauantai 27. lokakuuta 2018

EI-ATLEETTI HAJOAVIEN JATKOPISTORASIOIDEN MAAILMASSA

Ostin muutaman kuukauden sisällä jo kolmannen jatkopistorasian. Kahden edellisen elinkaari oli murheellisen lyhyt. Uusin käyttöön ottamani on merkkiä GELIA, eikä pakkaus ilmaise valmistusmaata. Sen sijaan se kertoo sen yllättävän tosiasian, että ainoastaan valtuutettu sähköasentaja saa tehdä uusia sähköasennuksia sekä vaihtaa virtakytkimiä ja seinäpistorasioita. Kas kun ei mainitse, että sukkapuikolla ei tule sörkkiä pistorasiaa.
Uusi jatkopistorasia merkitsee taas kerran taistelua. Johto on aina liian lyhyt ja jää osittain ilmaan roikkumaan. Koira kompastuu siihen useita kertoja päivässä. Hänellä kun on toistuvasti asiaa työpöytäni alle. Yritän hiki päässä keksiä jatkopistorasian johdolle ja sen rasioista lähteville eri värkkien johdoille mahdollisimman vähän haitallisia reittejä.
Sitten alkaa varsinainen ähellys. Pistorasiat ovat nimittäin aina ahtaita. Aina. Pistokkeen tunkeminen pistorasiaan käy työstä. Reunimmaisiin rasioihin pistokkeet eivät vain yksinkertaisesti mahdu, vaikka miten työntäisin. Keskimmäisiin saan jotenkuten pistokkeen tungettua. Hintana ovat katkenneet kynnet ja runsaasti kiroilusyntiä.
Joskus ihmettelen, suunnitellaanko jatkopistorasiat jollekin erityisen atleettiselle ihmislajille voimaharjoituksia varten. Entäs me tavalliset ihmiset, ei-atleetit, jotka olemme harhautuneet kuvittelemaan, että jatkopistorasiat on luotu helpottamaan kotien yhä lukuisampien sähkölaitteiden käyttöä? Muistaako meitä kukaan? Olemmeko me sorrettu enemmistö?

torstai 30. elokuuta 2018

MISTER MURPHY MUINAISKALMISTOLLA

Olen juuri lähdössä osteopaatin vastaanotolle oiotuttamaan vanhoja luitani, kun mäeltä kuuluu räsähdys. Riennän katsomaan, enkä hetkeen usko katsomaani: keskellä kansallisesti merkittävää, Museoviraston suojelumerkintä ykkösellä merkittyä rautakautista polttokenttäkalmistoa mellastaa kaivuri! Mitä? Alueella, jossa ei saa kaivaa eikä muutenkaan käsitellä maata, ei mitään viedä pois eikä mitään uutta tuoda - siellä todella kaivuri kaivaa täyttä häkää. Valmiina on jo syvä kuoppa, ja maa-ainesta, kiviä ja hiekkaa, on aika kasa vieressä!
Kaivurimies ja apupoika tuskin ovat ennen nähneet suuttunutta humanistia. Sen verran nopeasti kaivaminen loppuu. Sitä ennen he saavat tutustua suhteellisen monipuoliseen verbaaliikkaani.
Kaivan esille uuden kännykkäni ja yritän soittaa Museoviraston edustajalle. Ei vastausta. Kokeilen maakunta-arkeologia. Ei vastaa. Kokeilen kolmatta arkeologia. Ei vastaa. Hiki nousee pintaan. Osteopaatin aika alkaa kohta. Uuden kännykän näyttö muuttuu valkoiseksi. En siis enää näe puhelimeni muistiota. Naputtelen 112:n ja pyydän poliisia paikalle. Uuden kännykän äänessäkin on häikkää. Perkele! Saan kuitenkin tilattua poliisin paikalle, samoin Veran edustajan, koska kaivurimiehen mukaan kyseessä on Veran toimenpide.
118 saa järjestettyä minulle yhteyden Maakuntamuseon keskukseen, jossa ymmärretään hätäni ja yhdistetään arkeologille.
Jossain välissä onnistun peruuttamaan osteopaattinikin. Adrenaliini taitaa hoitaa luitani melkein yhtä tehokkaasti kuin hänen käsittelynsä.
Veran edustaja saapuu paikalle. Käy ilmi, että Vera on laiminlyönyt normaalin lupamenettelyn. Poliisikin ilmaantuu ja kehottaa tekemään rikosilmoituksen tarpeellisten paperien kanssa. Lopulta arkeologikin on löytänyt auton, lähtenyt tulemaan ja huomannut, että asiaan kuuluvat paperit ovat toisessa autossa. Takaisin Vapriikkiin, paperit mukaan ja ... pitkän odotuksen jälkeen saapuu sitten arkeologikin. Olen menettänyt osteopaatin aikani ja myöhästyn Hervannan tietotorille varaamastani ajasta.
Tietotorilla yritämme alun perin suunnitellun asiani ohessa selvittää kännykkäni näytön simahdusta. Selitystä ilmölle ei löydy. Paitsi Murphyn laki. Että juuri silloin kun minulla on helvetillinen kiire ja uusi tutustumista vaille oleva kännykkä, tulee eteen mokoma nopeaa toimintaa ja runsasta puhelimen käyttöä vaativa tilanne!
Tietotorilta painelen Elisan myymälään, missä paljastuu, että juuri käyttöön otettu kännykkä on hajonnut. Saan uuden, joka ainakin toistaiseksi toimii. Nyt kun ei enää ole mitään kiirettä, minulla on kännykkä, joka toimii.
Mutta mitä pitäisi ajatella kaivurista suojelualueella? Alueella joka on kaavoitettu vuonna 1986 ja varustettu samana vuonna SM1-merkinnällä, jonka pitäisi näkyä kaikissa asianmukaisissa kartoissa. Joka on siis ollut tiedossa jo mitä?36 vuotta! Eikö kaupunki ole 36 vuodessa ehtinyt laatia ajanmukaista karttaa alueesta? Vai eikö asia vain ole vielä ehtinyt  Veran tietoon?
Tämä siis kaupungissa, jossa tornitalokaavat hurahtavat salamannopeasti toteutusvaiheeseen ilman että kaavasta ehditään/tiedetään edes keskustella! Jossa rakennetaan hirmuvauhtia ratikkkareittejä väki- ja asuntomäärälle, joka on olemassa vasta rakennusliikkeiden osakkaiden märissä unissa!
Miksi tämä hämäläisyys asioissa jotka koskevat kansallista kulttuuriperintöä? Miksi tämä nopeus asioissa jotka hyödyttävät isoja rakennusliikkeitä?
Pelkään pahoin, että herrra Murphy on muuttanut Tampereelle. Asumaan. 

perjantai 24. elokuuta 2018

HELVETIN DIGITALISAATIO!

Juu. Ei pelkästään g-mailini muuttunut "uudistuksen" takia lähes lukukelvottomaksi. Nyt se myös hukkaa viestejä ja aiheuttaa pitkiä, hartaita ja verbaalisesti värikkäitä kiroilulitanioita.
JA yritys siirtää vanhan kännykän tiedot uuteen kapulaan johti siihen, että vanhan muistissa joka tieto tuplaantui - ilman että mitään siirtyi uuteen. Ja tämän tekivät alan ammattilaiset alan liikkeessä.
Kuten Juha Hurme (tai häntä kirjassa edustava fiktiivinen henkilö) Nyljetyissä ajatuksissa toteaa: Elämä on erehtymistä ja kompurointia. Sitaatti on muistista, mutta sinne päin se meni.
Muuttaisin ajatuksen näin: digitalisaatio on korottanut elämään normaalisti kuuluvan erehtymisen ja kompuroinnin aivan uuteen, ennen näkemättömään potenssiin.
Nykyään on vaikeaa olla luddiitti. Britannian tekstiilityöläiset särkivät Kehruu-Jennyn. Unkarin maaseudun päivätyöläiset (1800-luvun lopulla) särkivät pelloilla maanviljelyskoneita, jotka veivät heiltä leivän. Minä en tiedä edes sellaista gmailin päämajan osoitetta, minne voisin mennä riehumaan. Se on paikaton, osoitteeton, nimetön. Sivujani sorkkivat idiootit ovat nimettömiä - hyvästä syystä, kuka kehtaisi ottaa noin kehnoa työtä omalle nimelleen! Sen sijaan he pistävät sen minun riesakseni.
 Onko jokin selitys siihen, miksi digitalisaatioon kuuluu tämä jatkuva pakkosyöttö? Juuri siksikö, että tekijät piiloutuvat nimettömyyteen ? Nimettömyytensä turvissa he voivat toteuttaa sadistisia mielihalujaan, pirullisesti hihitellen!

torstai 23. elokuuta 2018

NÖYRÄT JA SYRJÄYTYNEET

Mitä jos valintamyymälöiden karkkiseiniä osaksi peittäisivät - peittäisivät niin etteivät karkinostajat mitenkään voisi olla näkemättä niitä - valtavat valokuvat diabeteksen vuoksi amputoiduista jaloista, ylipainoisten naisten vaikeista synnytyksistä ja niiden vaatimista toimenpiteistä, heidän diabeetikkoina syntyvistä lapsistaan (varustettuna elinikäennusteella), nuorten naisten rektoseelestä, emättimen kautta ulos työntyvistä peräsuolista?
Entäs jos sipsipussien luo päästäkseen pitäisi ohittaa valtavia kuvia tukkeutuneista verisuonista, letkuissa lojuvista aivoinfarktipotilaista, verenpainetaudin vauroittamista sydämistä, pöhöttyneistä jaloista?
Entä jos samat kauhukuvat koristaisivat joka ainoaa karkkipussia, suklaarasiaa, namipatukkaa, sipsipussia - jos ei kerta kaikkiaan voisi paeta niitä?
Entä jos karkinmässyttäjien pitäisi toteuttaa harrastustaan poissa ihmisten silmistä, ulkona kadulla - ja vain tietyillä kadunosilla - ja jos taloyhtiön hallitus voisi koska tahansa kieltää karkinsyönnin koko kiinteistössä ja haltuunottaa kieltoa rikkovien omistusasunnot? Ja sama koskisi sipsejä ja mitä tahansa suolaista ja rasvaista tai makeaa mättöruokaa ja näiden harrastajia?
Entä jos ylipainoisia rangaistaisiin pakkosyöttämällä heille kuvia kaikista niistä eri syöpälajeista, joille ylipaino altistaa?
He nousisivat koko painollaan vastustamaan tätä syrjintää, nalkutusta, mustamaalausta, masentamista, postiivisen kehonkuvan vastaisuutta. Ylipainoiset ovat kuin sionistit, jotka jokaisessa asiallisessa Israelia koskevassa kommentissa näkevät antisionismia ja juutalaisvihaa. Jokainen asiallinen kommenttihan loukkaa lihavan oikeutta olla lihava ja syödä itsensä ja ehkä lapsensakin hautaan, jos häntä huvittaa. Sillä kovin pieni prosentti ylipainoisista on sitä itsestään riippumattomista syistä. Useimmat vain yksinkertaisesti syövät itsensä hyvään lihaan.
En ole keijukainen itsekään, mutta minua ärsyttää pulleuden paapominen ja ylensyönnin hyssyttely, kun samaan aikaan tupakoitsijoiden nöyrä joukko suostuu natisematta näkemään kauhukuvia ja painajaisia joka ainoassa savukerasiassa, jonka hän tupakoitsijoille osoitetussa ghetossa avaa, suostuu elämään maailmassa jossa voi menettää kotinsa jos taloyhtiö niin päättää.
Toki tupakan terveys- ja muut haitat ovat tupakoitsijalle selvillä -  aivan yhtä hyvin kuin ylensyönnin, rasvan, sokerin ja suolan haitat lihavalle - mutta miksi oletetaan pelottelun purevan tupakkamieheen, kun taas lihavaa ei saa järkyttää?
Siksikö että tupakka on alaluokan pahe, ja köyhää pitää järkyttää ja pelotella kun eihän se muuten opi?
Onko kukaan tutkija laskenut, mikä terveydellinen merkitys tupakkatauoilla on ollut varsinkin kuluttavan vaihetyön tekijöille?Entä savuttelevan porukan yhteishengelle ja sitä kautta työpaikkailmapiirille? Varsinkin kun monen tupakointi rajoittui juuri näihin yhteisöllisiin tuokioihin, ja savuke syttyi vain tauon ja seuran vuoksi.
Pohtivatko lääkärit milloinkaan, miten valmistaudutaan tupakoitsijan kohtaamiseen?
Äskeisessä yleisönosastokirjoituksessa hoitoalan ammattilainen totesi miten moni lääkäri  tarvitsisi valmennusta ylipainoisen kohtaamiseen. Eihän herran tähden ylipainoinen mikään kuoleva ole! - vaikka toki tilastollisesti kuolevampi kuin normaalipainoinen.
KATUVAINEN JÄLKIKIRJOITUS
Pilkka osuu omaan nilkkaan nopeammin kuin luulisikaan. En ehtinyt julkistaa oheista, kun sain koirani lääkäriltä meilin. Kolmen paastossa tehdyn verikokeen (joista kaksi kahden tunnin välein), vatsaultran ja kuuden röntgenkuvan jälkeen  melko varmaksi diagnoosiksi tuli Cushingin tauti, lisämunuaisen kuorikerroksen liikatoiminta, jonka yksi oire on jättiläismäinen ruokahalu. Siinä! Rakas elämäntoverini, villakoira Nelli, nimittäin söisi koko ajan ja taukoamatta. Herään aamuyöstä kolinaan, kun Nelli etsii ruokaa ympäri taloa, kiskoo vaatteita alas takkitelineestä tutkiakseen taskut, kiipeää pianotuolille kurottaakseen pianolla olevaan purkkiin joka sisältää kuivattua lehmänmasua, yrittää yön pimeydessä avata ruokapakkauksia. Eräänä aamuna hän oksensi kolme viiden sentin kolikkoa, joita elimistö viisaudessaan ei suostunut ottamaan vastaan. Jonain yönä hän oli ahneudessaan tukehtua puruluuhun. Ja tämä siis vain öisin.
Luulin hänen vatsansa pullottavan keräytyneestä nesteestä, mutta lääkäri todisti pulleuden olevan rasvaa.
Cushingin taudin aiheuttama korkea kortisolitaso panee koiran - ja ilmeisesti ihmisenkin - syömään maanisesti. Joillakin roduilla, kuten villakoirilla, on siihen erityinen alttius, ja useimmmin tauti ilmenee keski-ikäisillä nartuilla. Onneksi tautiin on lääke, Vetoryl, jolla, kuten kaikilla kovan lääketieteen lääkkeillä, on toki sivuvaikutuksensa; esim. nivelrikko voi kortisonin alentuessa pahentua.
No, joka tapauksessa asia on niin, että talouteni toinen jäsen potee omatta syyttään ahmimismaniaa, ja se johtuu sairaudesta ja on sellaisena hoidettavissa, mikä pehmentää huomattavasti asennettani kaupan karkkiseinällä ämpärinkokoisia pusseja täyttäviä pullukoita kohtaan. Nellin lääkäri kohtasi ylipainoisen osaavasti, kuten toivon ihmislääkärienkin tekevän.
Mutta silti arvostaisin, jos minua ei päivän jokaisen viiden savukkeen kohdalla terrorisoitaisi kaikkien mahdollisten ajateltavissa olevien tupakkasairauksien mahdollisimman kammottavilla kuvilla.

keskiviikko 22. elokuuta 2018

LINNNAINMAAN PRISMAN UUDEN OTTO-AUTOMAATIN JOHDOSTA

Ekologisesti ja sosiologisesti vahingollisimpia eläimiä ovat nämä ikuisesti aktiiviset touhutanelit, joiden täytyy lakkaamatta vaihtaa täysin toimivia laitteita uusiin, mikä merkitsee loputonta jätevirtaa, materiaalin ja energian tuhlausta - kuten myös ihmisten ajan, kun käyttäjät joutuvat taas kerran hukkaamaan lyhyttä elämäänsä opettelemalla uuden värkin käyttöä sen sijaan, että suuntaisivat aivokapasiteettinsa luovaan ja rakentavaan ajatteluun esimerkiksi miettimällä mitä  taide on tai miksi on kun voi olla olematta.

tiistai 21. elokuuta 2018

SISÄLLÖN MERKITYKSEN KATOAMISESTA

Käyttämäni meili muutti muotoaan ilman että minulta olisi kysytty. Yhtäkkiä vain edessäni oli sivu, joka oli muuttunut visuaalisesti sekavaksi ja vaikeasti hahmotettavaksi. Olennaista muutoksessa on se, että teksti - sisältö - on muuttunut suhteessa pieneksi verrattuna sitä ympäröivään mittavaan merkkien ja symbolien reunukseen.
Sanoma on selvä: tekniikka on tärkeää, ei sisältö.
Tätä viestiähän on tullut jo hyvän aikaa monelta taholta.
Substanssi on katoamassa maailmasta. Sen sijalle tulevat "uudistukset".
Otetaan vaikka YLE. Hyviä kokeneita toimittajia erotettiin tai turhautettiin ulos talosta. Mutta uutisiin tuli uudet "grafiikat" - jokseenkin samanlaiset kuin maikkarilla, kaiketi samasta makkaratehtaasta. Ilmeisenä viestinä että uutiset saavat ollakin samaa makkaraa. Toimittajat pantiin seistä töröttämään sen sijaan, että he saisivat kaikessa rauhassa istua pöytänsä takana ja keskittyä uutisiin piittaamatta housunprässeistä tai hameen kipuamisesta vesirajan yläpuolelle.
Asiaohjelmia vähennettiin ja höpöohjelmia lisättiin, siis niitä joita eivät tee toimittamisen, sisällön, ammattilaiset, vaan erikarvaiset julkut.
Äkkiä kaikki asiaohjelmienkin naistoimittajat hoipparoivat järkyttävän korkeilla koroilla, ikään kuin he kaikki olisivat kadottaneet järkensä yhtä aikaa. Tämäkin tuntuu liittyvän siihen substanssin katoamiseen. Asiaohjelman viesti ei enää olekaan itse asia, vaan se että naistoimittaja ei pysty juoksemaan, hädin tuskin kävelemään.
(Olen itse tanssinut sambaa 15 cm korkeilla koroilla. Niillä ei tosiaan pysty kävelemään. Tanssi on eri juttu. Samba on villiä iloa ja näyttävää soidinta; A-talk ei. Tai ainakaan ei pitäisi.)
Pitääkö tähän substanssin vähittäiseen katoamiseen todella vaan tyytyä? Pitääkö alistua siihen, että maailma vilisee ihmisiä, jotka eivät osaa tai saa tehdä oikeasti hyödyllisiä asioita ja jotka sitten elääkseen laativat näitä "uudistuksia" tai "grafiikoita", joista kukaan käyttäjä ei kostu. Ja että  heidätkin on tässä sittenkin jotenkin elätettävä.
Oikeiden merkitysten, oikeiden asioiden, sisällön, kustannuksella.
Sanalla sanoen inhoan "uudistettua" meiliäni.

torstai 16. elokuuta 2018

OHO!

Taisin edellisessä hypätä jo aika pitkälle tulevaisuuteen. Nimittäin kulujen suhteen. Sillä ensi alkuunhan Tampere heittää urheiluviihdeliikemiesten pussiin vasta vaatimattomat 60 miljoonaa. Ne loput nollat menevät sitten jatkossa, vuosien mittaan, kun kaupallista urheiluviihdettä kaupungin kassasta loputtomiin tuetaan.
Joskus tuntuu, että jos Mammona on nykyajan jumala, niin urheiluviihde on vähintään Poika ellei peräti Pyhä henki. Sellainen jota ei saa pilkata ja jonka kunniaksi uhrattuja rahoja ei sovi kyseenalaistaa. Nytkin päättäjät suunnittelevat loputtomia leikkauksia saatettuaan kaupungin talouden kuralle järjettömillä investoinneilla, joista tolkuttomin on Kansi ja Areena. Josta ei kuulu arvostelun pihaustakaan. Sen sijaan ollaan luopumassa niin Milavidasta kuin Haiharan taidekeskuksestakin, kahdesta Tampereen historiaan olennaisesti liittyvästä, arkkitehtuuriltaan arvokkaasta kulttuurirakennuksesta.
Ja rahat hukataan rehentelevään, ylimitoitettuun urheiluviihdeliikemiesten rahasampoon.
Tampere parka! 

lauantai 11. elokuuta 2018

HJALLITETTU KAUPUNKI

Tampereen kaupunki hakee vimmaisesti säästökohteita. Tähtäimessä ovat ne tavalliset: kasvatus, koulutus, kulttuuri, kadut, puistot. Ja sitten tulevat tietysti vanhukset ja sairaat, köyhät ja kipeät. Ihana  Milavida on jo myyntilistalla.
Eikä vihjettäkään siihen suuntaan, että peruttaisiin esimerkiksi Areena, tuo Kummolan ja Hjalliksen konsti nyhtää veronmaksajilta semmoinen pikku 60 000 miljoonaa. Noin alkajaisiksi. Jatkoahan sitten seuraa vuosien mittaan, kunnes kyseiset "liikemiehet" taas saattavat tunnetulla taidollaan asiansa sellaiseen solmuun, ettei auta muu kuin myydä venäläisille oligarkeille. Hallin mukana saattaa sitten mennä kiekkoseurakin.
Sitten on Tampereella jännää, kun keskellä kaupunkia sijaitsevan jökötyksen omistavat ulkomaalaiset oligarkit (jättänevätkö edes siivua asekauppias ja -tehtailija Poju Zabludowitzille?), ja rakentamisesta käärityistä rahoista on Kokkilan SRV "maksanut" verot johonkin tunnettuun veroparatiisiin.
Ja Tampereen kaupungin sosiaalitoimi saa vuodesta toiseen ilon tukea Areenan ravintolatoimintaa hallitsevan Restamaxin pätkätyöläisiä, joiden tuloilla ei jääkaappia täytetä. Ja niitä muita, joita on houkuteltu asumaan raitiotien rakentamisen edellyttämiin tuhansiin uusiin asuntoihin, joihin, yllätys, yllätys! ei sitten muuttanutkaan pelkkää  varakasta yläluokkaa vaan ties mitä työttömiä ja vanhuksia.
Eihän siinä muuten mitään, mutta kun on se laki. Ja lain mukaan kunnan tehtäviin kuuluu asukkaiden moninaisista tarpeista huolehtiminen säällisellä tavalla. Mutta sen sijaan laki ei velvoita kuntaa " liikemiesten" bisnesten tukeminen. Voihan tietysti tulevaisuudessa sellainenkin ihme tapahtua, että Hjallis tai Kummola osoittaa muunkinlaista "liikemiesälyä" kuin sitä, joka ilmenee julkisrahan käärimisenä omaan taskuun. Tähänastiset jäljet eivät kuitenkaan mitenkään siihen suuntaan viittaa.
Toisaalta, ei laki tietenkään lue kunnan tehtäviin veronmaksajien miljoonien tunkemista taitavienkaan liikemiesten taskuun.
  Päättäjiä on hjallitettu pahan kerran.
Pientä hupaisuuttakin tilanteessa on: puhutaan Milavidan myynnistä ja samaan aikaan Tampere yrittää EU:n kulttuuripääkaupungiksi. Siinä on samaa hupaisuutta kuin taannoin,kun purettiin Tammerkosken rannalta Vanha Värjäämö ja siten hajotettiin koskenrannan perinnemiljöö - ja kohta perään rummutettiin yritystä saada koskenranta kulttuuriperintökohteeksi.
Puhutaan naisen logiikasta. Tampereen virkamiesten ja päättäjien logiikka se vasta farssia pukkaa.
Kuka kirjoittaisi sen näytelmän?

maanantai 21. toukokuuta 2018

PERINTÖVERO - VARALLISUUDENSIIRTO SUURILTA IKÄLUOKILTA RAKENNUSLIIKKEILLE

Elämme rakennusliikkeiden huippuaikaa. Kuntien ja kaupunkien virka- ja luottamusmiehet tekevät niiden kanssa molemmille osapuolille tuottoisaa yhteistyötä. Korkea perintövero yhdessä pankkien luottopolitiikan kanssa merkitsee valtavaa omaisuudensiirtoa suurilta ikäluokilta rakennusliikkeille.
   Suomen nykyisen perintöverolain mukaan sisaruksilta peritään samaa perintöveroprosenttia kuin ei-sukulaisilta, eli korkeinta mahdollista. Jos esimerkiksi kaksi iäkästä sisarusta yhdessä omistaa vanhemmiltaan perityn, vanhempien itse kovalla työllä rakentaman rintamamiestalon ja pärjäilee siinä mukavasti keskenään pienillä eläkkeillä, mutta sitten toinen heistä menehtyy,  on jälkeenjäänyt siskos raskaassa tilanteessa . Juuri läheisensä menettäneenä hän keskellä suruaan  saa maksettavakseen korkean perintöveron. Pienten tulojen vuoksi pankki ei myönnä lainaa, ja yksin jäänyt vanhus joutuu kiireesti myymään kotinsa pilkkahinnalla rakennusliikkeelle. Rakennusliike maksaa omakotitontin hinnan, hakee ja kaavoittajasuhteittensa ansiosta nopeasti saa tontille rivitalokaavan - ja nettoaa maksamansa hinnan moninkertaisena.
Koska pankeilla on suhteet rakennusliikkeisiin, niiden kannattaa toteuttaa ansaintapolitiikkaa, jossa lainat pienituloisilta vanhuksilta evätään siitä huolimatta, että näillä on riittävästi omaisuutta lainan kattamiseksi. Rakennusliikkeen pankille tuottamat rahavirrat peittoavat yksityisasiakkaan tuoman tulon moninkertaisesti. 
Vaikeaan tilanteeseen pienituloinen iäkäs omakotiasukas joutuu tietysti myös puolison kuoltua tai sairastuessaan.
Toisaalta yhteiskunta yrittää yhä innokkaammin pitää vanhukset kodeissaan mahdollisimman pitkään. Tämä näyttää kuitenkin koskevan vain niitä vanhuksia, joiden kotona asuminen käy halvemmaksi kuin laitospaikka. Mutta jos vanhuksen kotoaan häätäminen rikastuttaa niin pankkeja kuin rakennusliikkeitäkin - ja siinä sivussa virkamiehetkin saavat ikioman sulle-mulle-osuutensa - on koko koneisto viritetty joka osaltaan -perintövero-pankkien lainapolitiikka-rakennusliikkeiden ja virkamiesten yhteistyö - viemään tuhkat vanhuksen pesästä ja häätämään hänet kotoaan.
Joten hyvinvointivaltion rakentajasukupolven edustaja joutuu viimeisenä työnään vielä uhraamaan kotinsa rakennusliikkeiden ja pankkien alttarille.

maanantai 7. toukokuuta 2018

TYYRISTÄ ON, TYYRISTÄ!

Tampereen kaupungilla ei ole varaa lastentarhanopettajien vaatimaan palkankorotukseen. Sehän maksaisi, herranjestas, peräti 6 miljoonaa euroa. Ja peräti 13 miljoonaa, jos lastenhoitajat lasketaan mukaan.
Kaupungilla ei ole varaa maksaa kolmea tonnia kuussa yliopistotutkinnon  suorittaneille varhaiskasvatuksen erikoisosaajille. Hehän vain opettavat lapsia.
Sen sijaan kaupungilla on varaa pistää 60 miljoonaa urheiluviihdespesialistin, merkonomi Kummolan, kuningasaatteeseen, Kanteen ja Areenaan, jonka ideana on tuottaa kaupungin ja valtion kustannuksella miljonääreille miljoonia.
Urheiluviihde on miljoonabisnestä. Se on myös valtava rahanpesulaitos, sellaisena melkein uhkapelibisneksen veroinen. Siksi se kiinnostaa eri kansallisuuksia edustavia hämärämiljoonikkoja, venäläisiä oligarkkeja ja heidän bulvaanejaan.
Kummola on siinä lammikossa aika pieni sammakko, kuten venäläisoligarkkien bulvaaniksi ajautunut liiketoverinsa Harkimokin.
Pikemmin kuin päivitellä tarhanopettajien epärealistisia tavoitteita kannattaisi tamperelaispäättäjien lukea Pentti Sainion kirja "Kummolan kääntöpiiri". Ja sitten voisi miettiä, mikä ihan oikeasti on kaupungin tehtävä.
Pitää huolta kuntalaisista, nuorista ja vanhoista. Vai syytää rahaa epämääräiseen bisnekseen, jota viedään Hartwall-areenasta tutulla konseptilla , jonka lopputulos on kaikkien tiedossa.

KÄÄNTÖPIIRI ASIALLA

 Kansi ja Areena "nytkähti" taas eteenpäin. Hyvältä näyttää tamperelaisille veronmaksajille. Miksei koko maan. Lupaileehan hallituskin olemattomien ja tulemattomien työpaikkojen perusteella 18 miljoonan  tukirahaa tälle projektille, jonka
- vetäjänä on verottajan välttelemisessä kunnostautunut rakennusliike SRV
- keskeisinä huseeraajina "Kummolan kääntöpiirin" tutut nimet Kalervo, Hjallis ja Mika (Sulin), jotka jo ovat käynnistäneet Hartwall-areenan synnystä tutun käsikirjoituksen, jonka alkuun kuuluu oikeistopoliitikkojen innostaminen asiaan sekä peukaloitujen konsulttiraporttien että suoran lobbauksen keinoilla, mediatilan hankkiminen viime kerralla Kummolan VIP Visionin myötä, nyt mm Harkimoiden vitosella pyörivällä perheohjelmalla, jonka ilmeisimpänä tavoitteena on Harkimon dynastian nuoremman polven nostaminen politiikan vaikuttajien joukkoon ja kannattajapohjan siten edelleen laajentaminen.Sitten seuraa julkisrahojen kääntäminen tosiasiallisena monopolina toimivan urheiluviihteen sisäpiirin (Kummolan kääntöpiirin) yksityisille tileille.kunnostautuivat kohvoijaamalla julkisrahoja omaan pussiinsa, kunnes myivät venäläisoligarkeille, jotka ovat vääntäneet pussiinsa aika kimpaleen Venäjän kansallisomaisuutta. Ravintolayrittäjänä Restamax, jonka ansaintapolitiikka perustuu kansainvälisiin ketjuihin jotka, yllätys, yllätys, maksavat veronsa ihan muualle kuin Suomeen ja jonka takapiruna ja keskeisenä omistajana luuraa ase- ja uhkapelimiljardööri Chaim Zabludowicz, joka ikäänkuin sattumalta omistaa myös vajaan neljänneksen Tapparaa.  Sitä paitsi muutamia arvorakennuksia ja kasinoita Las Vegasissa -  kaikkiaan 40%  kaupungin keskustan kiinteistömassasta - ja amerikkalaisen ammusjärjestelmiä valmistavan Pocalin. Pappa omistaa myös hiukan Lontoota ja New Yorkia ja "maksaa" veronsa Liechtensteiniin.
Että tällaiselle porukalle päättäjämme nyt ovat hyväntahtoisesti tarjoamassa rahojamme.

sunnuntai 29. huhtikuuta 2018

AAMULEHTIKIN ÄKKÄSI !

Aamulehden 28.4. numerossa paljastetaan Harry "Hjallis" Harkimon loistavan talousosaamisen koko kuva. Eli se miten tämä "suurliikemies" on toistuvasti saattanut itsensä miljoonavelkoihin ja lopulta Putinin lähipiiriin kuuluvien oligarkkien bulvaaniksi.
Juttu on sentään piilotettu urheilusivuille, mistä harvempi asiasta kiinnostunut sitä huomannee.
Miksi Aamulehti ei julkaissut samoja aika yleisessä tiedossa olevia asioita jo silloin, kun julkisuuteen tuli Hjalliksen rooli tulevassa Areenassa, siis hänen osuutensa yritysryppäässä, jolle Tampereen kaupunki valmistautuu syytämään kuntalaisten omaisuutta?
Siksikö, että AL:n taustavoimille Kansi ja Areena on lupaava keino lypsää julkisrahaa?
Miksi tieto sitten julkaistaan juuri nyt?
No Aamulehtihän on ollut kautta aikojen Kokoomuksen sisäisten valtataistelujen väline. Nyt on sitten aika kaataa -tai yrittää kaataa - loikkari, joka - vaikka kovin kehnolla agendalla - uhkaa raunioittaa Kokoomuksen asemaa, joka lepää loppujen lopuksi keskiluokkaisten porvarien niskoilla ja heidän äänestyspäätöstensä varassa.
Suurpääoma, jonka etua Kokoomus tosiasiassa ajaa, on siinä mielessä ikävä, että sieltä ei paljon ääniä heru, kun sakki on niin harvalukuinen.
Kun taas Hjalliksen teesit vetoavat juuri siihen keskiluokkaan.  Toinen asia kokonaan on, kuinka uskottava Hjallis on sen asiaa tai ylipäänsä mitään ajamaan. Siis paitsi konkurssiin.

perjantai 27. huhtikuuta 2018

"HYVÄ KYSYMYS"

Lainkuuliaisena kunnallis- ja kiinteistöveron maksajana sekä suojellun luonnonmuistomerkin, koivun, osaomistajana olen joutunut ihmeelliseen välikäteen.
Mainittu koivu kukoisti tonttini itärajalla, osaksi minun, osaksi kaupungin puolella, mutta ei kukoista enää. Ei ole kukoistanut enää vuosiin. Sanalla sanoen se on tullut elinkaarensa päähän, mikä ilmenee vuosi vuodelta vähäisempänä viheriöintinä, valtavien lahojen oksien tipahteluna pihamaalleni sekä yhä suurempina ja syvempinä reikinä koivuvanhuksen rungossa.
Noin kolme vuotta sitten soitin asiasta kaupungille ensi kerran. Ympäristöosastolta käskettiin soittaa puisto-osastolle (kummankin osaston edustajan kiinnisaaminen edellytti useita puheluita ja useiden eri vastaajien kuuntelua), mistä sitten luvattiin ottaa selvää ja yhteyttä.
Yhteyttä ei kuulunut.
Seuraavana vuonna proseduuri eteni suunnilleen saman kaavan mukaan, paitsi että minulle ilmoitettiin, ettei puu olekaan kaupungin puolella, vaan kokonaan minun puolellani rajaa, mikä minua suuresti hämmästytti, koska tiedän äitini lahjoittaneen kaupungille kyseisen maapalan tiemaaksi sillä nimenomaisella ehdolla, että puuta ei kaadettaisi.
Kuulosti siltä, että meidät aiottiin panna maksamaan äitini aikanaan kaupungille lahjoittaman puun kaato.
Jäin jälleen odottamaan luvattua kaupungin yhteydenottoa, yhtä suurella menestyksellä kuin aikaisemmin.
Tänä vuonna koivu on tosi pahan näköinen. Paikalla käynyt (minun kustantamani) arboristi totesi sen lahoksi, vaaralliseksi ja taloni suuntaan kallistuneeksi.
Soitin ympäristöosaston päällikölle, jonka puhelimesta vastasi sijaisena toimiva Pasi Halme, joka vastasi kysymykseeni lukemalla ääneen Tampereen kaupungin järjestyssäännöstä puun kaatoa koskevan kohdan. Kiitin sujuvasta ääneen lukemisesta ja totesin löytäneeni itse netistä saman pykälän, joka ei ikävä kyllä vastannut kysymykseeni. Halme halusi kuulla uudelleen kysymyksen. Esitin sen: tonttini rajalla on tiensä päähän tullut suojelukoivu. Mitä on tehtävä?
Hyvä kysymys, kiitteli Halme ja lupasi palata asiaan. Ja ihme tapahtui: hän palasikin, ja antoi numeron rakennuslupaosastolla toimivalle henkilölle, joka ei kuitenkaan ollut tavattavissa, koska rakennuslupaosastolla ollaan kuntalaisille tavattavissa vain viikon kolmena ensimmäisenä päivänä, eikä tämä ollut yksi niistä.
Maanantai kuuluu rakennuslupaosaston tavattavissaolemispäiviin, ja päätin varmuuden vuoksi mennä itse henk koht paikalle. Rakennusosaston ovi oli lukossa ja oveen liimatussa lapussa kerrottiin henkilökunnan olevan koulutuksessa. 
Vedin henkeä (syvään!) ja kävelin Frenckellin tiedotusluukulle mistä sain uuden puhelinnumeron.
Seuraavana päivänä henkilökunta ei ollut poissa eikä koulutuksessa. Olin tuolilta pudota, kun ihan oikea henkilö vastasi puhelinajallaan puhelimeen (tämä ei kokemukseni mukaan ole vallitseva käytäntö) ja lyhyen keskustelun jälkeen antoi luvan kaataa koivun saman tien, mutta ottaa varmuuden vuoksi valokuvan "ettei tule sanomista" sekä ilmoittamaan naapureille.
Ilmoitin naapureille, otin valokuvan ja tilasin arboristin kustannusarvion. Arvio oli sen kokoinen, että katsoin parhaaksi sittenkin tarkistuttaa rajan. Kaupungin miehet tekevät sen 155E tunti.
Mittamiehet tulivat ja totesivat rajan kulkevan keskeltä koivua.
Eli kaupunki oli yrittänyt huiputtaa minua maksamaan kaupungille puoliksi kuuluvan koivun kaatamisen, ja lisäksi se veloittaa minua valehtelemisensa paljastumisesta.
Hallintolain en muista mikä pykälä velvoittaa virkamiehiä antamaan kuntalaisille tietoa, mutta laissa ei taideta vaatia että tiedon tulisi olla oikeaa?
Marssin taas Frenckellin tiedotukseen, mistä sain kaupungin arboristin puhelinnumeron.
Arboristi ilmoitti, että puuta ei voi kaataa ilman suojelupäätöksen purkamista, mikä hänen mukaansa on minun tehtäväni - eikä siis kaupungin, joka on suojelupäätöksen tehnyt (!)
Tässä vaiheessa totesin kuluttaneeni puheluihin, odottamiseen, stressaantumiseen, järjestyssäännön sisäluvun , kaatoluvan myöntämisen ja kaatoluvan kieltämisen kuunteluun, virastoissa juoksemiseen ja ties mihin kolmena eri vuonna niin suuren osan lyhyestä jäljellä olevasta elinajastani että nostin kädet pystyyn. En jaksa enää.
Kun koivu sitten aikanaan kaatuu tupani päälle, haen kaupungilta korvauksen, jonka se tietysti evää,  koska on minun syyni, että a)virkamiehet eivät ole tavattavissa b)eivät tiedä c)eivät ole yhtä mieltä d)eivät ylipäänsä vaivaudu paitsi silloin kun kaupungille on odotettavissa tuloja (vrt mittamiehet, jotka tulivat heti, tekivät työnsä täsmällisesti ja osasivat asiansa).
Jätän kaupungin virka- ja toimihenkilöiden tehtäväksi päättää keskenään 

sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Kadonnut kaupunki

Vapriikin näyttely Kadonneet kaunottaret herättää ihastelua, muistoja, surua, melkein kyyneleitä... eikä aina melkein
 Ja ihmettelyä se herättää. Miten vähällä järjellä kaupunkia on purettu ja rakennettu! Miten sydämettömästi on lähetetty puskutraktorit hajottamaan sellaista kauneutta, niin runsaan ja osaavan työn jälkiä!
Kun hämmästely suunnataan menneisyyteen, turvallisesti muutaman vuosikymmenen taa, voidaankin sitten kaikessa rauhassa sulkea silmät siltä mitä paraikaa tapahtuu. Olisi kai liian vaivalloista katsoa nykyhetkeä silmiin, sitä miten uutterasti virkamiesten, poliitikkojen ja ennen kaikkea ahneiden rakennusliikkeiden voimin kaupungin tähän asti vielä suhteellisen sopusointuinen siluetti särjetään ylikorkeilla, ylimassiivisilla rakennuksilla ja rakennuskokonaisuuksilla (Kansi ja areena), jotka kuuluttavat rahan voittoa tyylitajusta, kehnon arkkitehtuurin ylivaltaa kunnollisen yli - ja juuri sitä samaa "kehitystä", jonka nimissä purettuja rakennuksia nyt Vapriikissa ja julkisessa sanassa itketään.
Hauskinta on että parkuun osallistuu nimenomaan Aamulehti, joka on aina ollut ensimmäisenä ridikulisoimassa rakennussuojelijoiden mielipiteitä, toimia ja jopa henkilöitä itseään.
Nyt on vuorossa Eteläpuisto josta, arvelisin, virkamiehillä on jo valmiina sopimus tietyn rakennusliikkeen kanssa, ja sopimusta viedään eteenpäin kaikessa hiljaisuudessa, kabineteissa ja verhojen takana. Ja vuosikymmenen-parin kuluttua käy parku ja valitus. Että kuinka se ollenkaan pääsi tapahtumaan...