Pariisilaisen lounaspaikkani lattialla pyöri aina omistajan mäyräkoira. Jokaisen ateriani aikana tarjoilija kompastui siihen ainakin kerran ja sähähti:”sale bete!”, mutta koiran läsnäolon oikeutta ei kukaan koskaan kyseenalaistanut. Nizzassa taas koirat näyttivät pääsevänsä omistajiensa mukana niin ravintolaan kuin kirkkoonkin. Erään pikkukirkon takapenkissä vanhan rouvan pieni valkoinen länsiylämaanterrieri oli niin tottunut kirkossakävijä, että nousi seisomaan muun seurakunnan mukana ja painoi päänsä elevaation aikana. Maailmankuulun Le Negresco-hotellin baarissa taas omistajan musta kissa istuu lähes aina tyyriinä baaritiskillä.
Suomessa sellainen ei tulisi kyseeseen.
Vanhoihin urbaaneihin kulttuureihin, joissa ihmiset ovat vuosisatoja asuneet kaupunkioloissa lähekkäin, on kehittynyt luontainen huomioon ottamisen, suvaitsevaisuuden ja joustavuuden ilmapiiri. Siihen mahtuvat niin erilaiset ihmiset kuin heidän muitakin lajeja edustavat toverinsa.
Meillä Tampereella siitä ollaan vielä kaukana. Eiväthän edes meidän pyöräilijämme mahdu sovinnolla samalle kaistalle kävelijöiden kanssa, koska eivät osaa sopeuttaa vauhtiaan jalankulkijoiden mukaan, vaan pyyhältävät minkä värkeistä lähtee ja aiheuttavat turhia vaaratilanteita ja stressiä.
Niin kauan kuin ei sisäistetä kaupunkilaisia asenteita, on turha puhua urbaanisuudesta. Niin kauan kuin aikuiset miehet eivät osaa käyttää nenäliinaa, vaan räkivät kadulle, on turha puhua urbaanisuudesta. Ei urbaanisuus synny korkeista kerrostaloista, rantojen ja viheralueiden täyteen rakentamisesta eikä edes jatkuvasta ja pakonomaisesta ”elävöittämis”höpötyksestä, joka jo terminä kertoo omasta keinotekoisuudestaan.
Lontoo on takuulla urbaani kaupunki kahdeksine miljoonine asukkaineen; kuitenkin siellä on säilytetty alkuperäinen seitsemän kylän rakenne ja valtavia puistoalueita. Manhattan jos mikä on urbaani, mutta siellä on neljän hehtaarin Central Park. Pariisin (2,2 milj.as.) Montmartren vanhojen talojen muurien sisäpuolella voi nähdä hyötypuutarhoja, samoin Rooman (2,75 milj. as.)Gianicolo-kukkulan rinteillä.
Toisin sanoen todellinen urbaanisuus ei ole betonibrutalismia ja korkeita kerrostaloja, vaan nimenomaan erilaisten elämän ja elämisen muotojen runsautta, elämyksellistä tiheyttä ja monimuotoisuutta, historiallista kerrostuneisuutta ja sen kunnioittamista.
Niin kauan kuin Tampereelle muuttaneet maalaiset kuvittelevat kaupungin muuttuvan urbaaniksi rakentamalla kaikki mahdolliset paikat täyteen mahdollisimman korkeita kerrostaloja, pysyy kaupunkimme sinä maalaisjunttilana, joksi se 1960-luvulta lähtien on muuttunut.
