MITÄ VIRKAA MUSEOVIRASTOLLA?

AL:n Moron 6.12. mukaan  Museovirasto on  hyväksynyt, että kolmannes suojellusta veturitallirakennuksesta puretaan. Mitä se merkitsee? Eikö Museoviraston tehtävä olekaan enää suojella ja pitää huolta siitä, että suojelu myös toteutuu? Paula Purhosen johtajakaudella Museovirasto tuntuu huolehtivan vähemmän varsinaisesta tehtävästään kuin siitä ettei nyt  vaan ärsytä omistajia. Se näkyi jo 1990-luvulla, kun virasto antoi esim. luvan Finlaysonin vanhimman rakennuksen, Vanhan Värjäämön, purkamiseen. 2000-luvun puolella sitten virastaan eläköitynyt  saman viraston  Härö rohkaisi tamperelaisia aktivisteja pitämään puoliaan, että Värjäämöä ei purettaisi. Ikään kuin virkamiesten ei kuuluisikaan enää tehdä itse hommiaan, vaan kuntalaisten pitäisi tehdä ne heidän puolestaan.

 

Ei meillä Suomessa sellaista määrää historiallisesti arvokkaita suojelukohteita ole, että niitä kannattaisi uhrata  maanomistajien mielistelylle tai - mikä vielä pahempaa - veturitallin tapauksessa  kehnolle ja ympäristöön sopimattomalle arkkitehtuurille.

Moron mukaan eräs purkamissyy  on ”veturitallin huono kunto”.  Rakennusten kunto on aina ”huono” kun niitä jostain syystä ei haluta säilyttää. Tein 1990-luvulla valtuustoaloitteen Tallipihan kunnostamiseksi. Kaupungin virkamiesten vastauksen mukaan Tallipihan rakennukset olivat niin kehnossa kunnossa, täynnä jos jotakin lattiasientä, että niiden kunnostaminen oli mahdotonta. Vielä siinä vaiheessa YIT:llä oli kova hinku saada ajoliikennesilta Tampellan puolelta Tallipihan kohdalle, joka olisi sitten purettu katuyhteyksien tieltä.

Kun YIT sai lupauksen tunnelista ja sen ansiosta syntyvästä tonttimaasta, Tallipihan rakennukset osoittautuivat täysin korjauskelpoisiksi ja remontoitiin. Tätä nykyä Tallipiha on yksi Tampereen vetonauloja. Mutta rakennusten ”huono kunto” kelpaa yhä edelleen purkamisperusteeksi, jos asialla  on  tarpeeksi vaikutusvaltainen ja virkamiehiin hyvissä suhteissa oleva taho. 

MIKSI KESKUSAREENASTA VAIETTIIN?

Nyt kun ”tunnelivaalien”  alla Aamulehti hysteerisesti säikytteli lukijoitaan niillä hirvittävillä kustannuksilla, joita Rantaväylän tunnelipäätöksen perumisesta ollenkaan koituu ja virkamiehet sananmukaisesti työkseen etsivät (keksivät?) yhä uusia ja isompia lukuja jatoisaalla ehdokkaiden enemmistö kuulutti tunnelivastaisuuttaan ja puolustajiksi ilmoittautuivat julkisesti vain Satu Hassi (vihr) ja Lasse Oksanen (sit), sitä alkaa ihmetellä, miksi kukaan (allekirjoittanutta lukuun ottamatta) ei inahtanut Keskusareenasta.

Aiotaanko koko järjettömästä suunnitelmasta pikku hiljaa , sijoittajien puutteessa, luopua, vai onko meininkinä tehdä finlaysonit? Eli ujuttaa Keskusareena läpi vaivihkaa kaikkien kohkatessa tunnelista, niin kuin Finlaysonille tehtiin tasan kaksikymmentä vuotta  sitten ”Tampellavaaleissa”?

Silloinhan valppaiden vihreiden (minun muiden mukana )kiinnittäessä kaiken huomionsa järjettömään ”Tamhattan”-suunnitelmaan ja Tampella-sopimuksen takana käytyyn vehkeilyyn, aivan vastaava vehkeily käytiin kulissien takana Finlaysonin kaavasta, jota valmistelevan KSOY:n johtaja ja pääomistaja Erkki Karvala ajelutti kovan pään virkamiehiä tutustuttamassa heitä Saksanmaan ihmeisiin ja allekirjoitutti heillä Finlaysonia koskevan sopimuksen, joka lyötiin valtuutettujen nenän alle vasta vuosien päästä, hirvittävässä mammuttilistassa, jonka valtuustoparka joutui käymään läpi yhdessä ainoassa kokouksessa.

Siinä jossa minäkin  voitonsamppanjat join. Eikä minkään juoman jälkimaku ole ollut suussani yhtä katkera.

Sillä vasta vuosien päästä hitaat aivoni alkoivat yhdistellä asioita. Eli: Miksi Kokoomus ja demarit vuonna 1992, vihreiden yli kaksinkertaistettua paikkalukunsa vaaleissa, niin hövelisti lupasivat heille tärkeän ympäristölautakunnan puheenjohtajan paikan. Miksi tälle paikalle, jota minä en ollut ilmoittanut haluavani, pantiin minua koskeva henkilöveto? Miksi mainitut puolueet niin innokkaasti hyväksyivät sen lautakunnan puheenjohtajaksi Jukka Järvisen? Miksi Järvinen perheineen muutti mukavasta omakotitalosta palvelujen vierestä keskustaan Varman taloon, jota KSOY saneerasi? Miksi se oli niin edullinen, että lapsiperheen kannatti muuttaa keskustaan? Miksi Järvinen rouvineen loikkasi Kokoomukseen  suurten tehdasaluekaavojen valmistuttua?

Vasta kun Järvinen saman lautakunnan puheenjohtajana, mutta sillä kertaa Kokoomuksen edustajana, edelleen Varman talossa asuen, nuiji läpi Varman omistamalle Finlaysonin alueelle vanhan värjäämön purkupäätöksen ja luvan KSOY:n suunnittelemalle vuokrakasarmille, minulla alkoi raksuttaa. Järvinen oli vanha KSOY:n työntekijä ja osa kaavoitukseen juntattua Kokoomuksen ja rakennusliikkeiden yhteistä värisuoraa.

Siinä vaiheessa päätökset olivat liian vanhoja oikeusasiamiehen tutkittaviksi ja minulla burnout. Järvinen oli saanut vaivoistaan jonkin virantapaisen kaupungilta.

Mutta nykypäivään. Keskusareena Oy:n ent. toimitusjohtaja , hallituksen pj ja ainakin vielä jokin aika sitten ainoa osakkeenomistaja Rikard  Bjurström lupasi kesällä, muistaakseni jo kolmannen kerran, julistaa sijoittajien nimet, minkä piti tapahtua syyskuussa. Ei tapahtunut taaskaan, siis ennen vaaleja. Sen sijaan julkistettiin uuden johtajan, Petri Olkinuoran, nimi.

Samainen Olkinuora oli Finlaysonin omistajan ,Tampereen Kiinteistö Investin, toimitusjohtaja 90-luvulla, kun Finlaysonin kaava junailtiin läpi. Ja kaavan suunnitteli aiemmin mainitun Karvalan KSOY joka nyt, kas sattumaa, on Keskusareenan ja kannen suunnittelijan Daniel Libeskindin paikallinen toimija.

Eli samat vanhat nimet pullahtavat taas esiin, tällä kertaa Libeskindin WTC-suunnitelman miniversiolla väritettyinä.

Vielä aihetta ajatteluun: Kiinteistö-Investin aikanaan kustantama selvitys Finlaysonin alueesta sisälsi ainakin Vanhan Värjäämön osalta virheitä (nimenomaan rakennuksen iästä), joita saatavissa olleista oikeista tiedoista huolimatta ei oikaistu, vaan valtuutetut saivat väärää tietoa ja tekivät sen pohjalta päätöksensä.

Itse en tunne Olkinuoraa, mutta kadunnimitoimikunnan jäsenenä sain häneltä välillisesti kirjeen. Se oli osoitettu kadunnimitoimikunnan puheenjohtajalle Juha  Jaakolalle ja vaati, että Finlaysonin alueen nimistöön ei saanut tulla Venäjään viittaavia nimiä, koska Finlaysonilla, Olkinuoran mukaan, ei ollut mitään suhteita Venäjään.

Siis Finlaysonilla, jonka perustaja, James F., sai ystävältään tsaarilta kehotuksen ja perustamisrahan tehtaaseen, jonka myöhemmistä omistajista ainakin Nottbeckit olivat tsaarin perheystäviä, ja vierailuja tehtiin puolin ja toisin.

Olkinuoran liikemiestaidoista en tiedä, mutta ainakin totuuden suhteen hän vaikuttaisi olevan säästäväinen mies. Tämän totesi silloinen kadunnimitoimikunta, jonka jäsen, sittemmin edesmennyt Mauri Sirnö, totesi  kapitalistin olevan niin uhossaan, että luulee voivansa muuttaa historiankin mieleisekseen.

Odotan nyt suurella kiinnostuksella Olkinuoran ilmoituksia Keskusareena-hankkeen nykyvaiheesta. Vaalit ovat menneet, joten niiden pelossa ei enää tarvitse sijoittajien nimiä pimittää.

 

2.11. 12. Tapaamme taas tunnelimörön. Tällä kertaa se on eduskunnan liikennevaliokunnan pj Arto Satonen (Kok), joka Aamulehdessä pelottelee. Tampere menettää valtion lupaamat tunnelirahat, jos niitä ei pian aikaa käytetä. Samassa yhteydessä AL taas toistaa sen moneen kertaan esitetyn tod. näk. alimitoitetun kustannusarvion 185 miljoonaa ja lupailee kaupungille 80 miljoonan korvauksia maa-alueista ja kaavoituskorvauksista. Kyllä joillakuilla nyt kova hätä on sen tunnelin kanssa.

TAPAAMME TAAS HERRA KAFKAN

Dobri  den, pan Kafka, miten voitte? Vaikutatte väsyneeltä? Kestättekö hiukan lisämateriaalia  LINNAn uuteen versioon?

Tampere on siis kaupunki, joka haluaa rakentaa kaksi kilometriä tunnelia tasaiselle maalle. Mutta ei siinä kaikki. Virkamiehet ovat päättäneet sijoittaa kaikkien kaupungin museoiden varastot  yhteen ja samaan rakennukseen, jonka sijainti on huolellisesti ilmoitettu julkisuuteen.

Eikä siinä kaikki. Parasta on, että talo ei pidä vettä, mikä kävi ilmi menneenä sadekesänä.

Että sillä lailla. Tulkaa, taidevarkaat ja sabotaashintekijät, jos mielitte ehtiä ennen seuraavaa massiivista vesivahinkoa! Vihje: paikassa tulevat olemaan niin  ne kaupungin omistamat taideteokset, joille ei ole tilaa Taidemuseossa, koska sen alakerran tiloihin sullotaan Muumilaakso kuin myös kaikki suljettujen museoiden aarteet: Nukke- ja pukumuseon varastot, Nykytaiteen Museon huolella ja asiantuntemuksella koottu  kokoelma ja niin edelleen, pitäkää hauskaa!  

 

VAALIMAINONTAA VERORAHOILLA

Tampereen Liikuntasanomat 2/2012, julkaisija Tampereen kaupungin liikuntapalvelut, painosmäärä 3000 kpl, ilmestyi sopivasti vaalien alla. Lehden kannessa komeilee ”Lasse Eskonen, merkittävä urheilu- ja liikuntavaikuttaja Tampereella”. Sivun 4 täyttää Lasse Eskosen hymyilevä potretti, josta alkaa kahden aukeaman artikkeli ”Sprintteristä merkittäväksi urheilu- ja liikuntavaikuttajaksi Tampereella”. Sivulla viisi saamme ihailla ”komeaa viiririvistöä” liikuntavaikuttajan kotona, ja seuraavalla aukeamalla ovat vuorossa hra Eskosen mestaruusmitalit ja herra itse Pyynikin lehterillä.

Siis sopivasti juuri vaalien alla me, sinä ja minä, armas lukija, ja mukanamme kaikki muutkin Tampereen veronmaksajat, saimme ilon kustantaa Eskoselle  6 sivua näyttävää vaalimainosta.

Tällaisena maailmanaikana, kun yhteisöverotulot laskevat kuin lehmän häntä ja lakisääteiset palvelut on kuitenkin jollain tapaa hoidettava ja kun kaupunkikonserni keskittyy ”ydintoimintoihin”, säästää hoitajista, vaipoista ja katuvaloista, rahaa sentään piisaa yksittäisen ehdokkaan vaalimainoksiin.

Onko Eskosen mainostaminen kaupungin ydintoimintoihin kuuluva asia? Vai sopisiko tapaus jonkin aivan muun nimikkeen alle? Kaupungin varojen väärinkäytön?

 

HERRA KAFKA?

Mistä Te siihen putkahditte? Miksi heristätte kynäänne? Haluatteko muistuttaa, että jos kaupungin kuntademokratiayksikkö on tosiasiassa Kokoomuksen mainostoimiston haarakonttori, on Liikuntapalvelut Eskosen yksityinen mainostoimisto?

Ja että me, kuntalaiset, sen kuin maksamme?

 

 

 

HEITTEILLEJÄTTÖÄ?

Mielenterveydenhoidon laitospaikkoja  on  maassamme 90-luvulta lähtien systemaattisesti vähennetty.

Esimerkiksi koulusurmien yhteydessä (mm Jokelan tapaus) on taustalla ollut (tässä tapauksessa vanhempien) turhia yrityksiä saada ongelmainen hoitoon, koska myös avohoidossa on valtavia puutteita.

Viimeisin julkisuuteen tullut hoitoonpääsemättömyystapaus  on  Aikatalon ampuja kesältä 2012.

Syytetty oli käynyt kesän aikana psykologilla. Perhe oli yrittänyt saada häntä hoitoon Jorvin sairaalaan, minne häntä ei kuitenkaan otettu, ”sillä hän ei ollut psykoosissa”(HS. 27.11.12.).

Eli kyseessä oli mielenterveyspotilaan heitteillejättö. Pyttytuomio ei kuitenkaan uhkaa Jorvin sairaalan henkilökuntaa tai  laitospaikkojen vähentämisestä päättäneitä poliitikkoja ja virkamiehiä, vaan potilasta.

Kuinka monta mielenterveyshoitojärjestelmämme heitteille jättämää tekee  itsemurhan ?   Kuinka monta perhettä pelastuisi raastavalta surulta, jos julkistalouden säästöt kohdistettaisiin muualle kuin heikoimpiin, apua eniten tarvitseviin?

 

Ja: milloin oikeuden eteen pannaan ne todelliset syylliset? Ne jotka estivät hoidon sitä tarvitsevalta?

 

NOUSUKKAAT  KEHNOINE  MAKUINEEN

pilaavat paitsi kaupungit  huonolla rakentamisella, myös ruokakulttuurin kekkuloinnillaan.

HS 23.11.12. kertoi, että yksin kokkolalaisessa Trio-Trading AB:ssa  leikataan Norjan lohesta 200 000 kiloa päitä, ruotoja ja vatsarasvaa, jotka menevät hukkaan.

Tampereella sai vielä jokunen vuosi sitten lähimarketistani  ruotoja ja päitä, jotka ovat paitsi parasta soppa-ainesta, myös edullista laihallekin kukkarolle.

Sitten ruodot katosivat tiskiltä. Nyt viimeinen paikka, missä vielä olen Tampereella  soppatarpeita nähnyt, on Kauppahallin Nygren.

HS:ssa Trio-Tradingin edustaja kertoi lohenpäiden pian lähtevän Kiinaan, missä niitä pidetään herkkuna.

Kalatalouden Keskusliito järjestöjohtaja Risto Vesa puhui samassa jutussa Suomen ”roskakalojen”, särjen ja lahnan, kalastuksesta. Pian lähtenee, jos liiton tavoite toteutuu, ”vähintään miljoona kiloa särkiä ja lahnaa pakastekonteissa Kiinaan”, jolloin ”vähempiarvoisen kalan pyynti käy jopa kannattavaksi”.

Olen tyrmistynyt. Nalle Wahlroos valittelee villisammen mädin vaikeaa saatavuutta. Omassa maassa ei tiedetä minne lykättäisiin valtavia särkisaaliita. Ja todellisen maistajan suussa särjen mäti on ylintä herkkua.

Onko vikana halpa hinta vai liian helppo saatavuus? Eikö särki ole tarpeeksi fiiniä, eikö sen syöminen viestitä varakkuudesta, ja onko nousukkaiden maku ohjattavissa sillä että jostain tehdään tyyristä ja vaikeasti saatavaa?

Entä jos nostettaisiin ”roskakalan” hintaa? Maittaisiko se paremmin? Kilpailisivatko huippuravintolat särkisaaliista?

Tietysti on mukavaa, että kiinalaiset saavat syödäkseen terveellistä särkeä, lahnaa ja lohenpäitä. Mutta kun samaan aikaan touhutaan siitä lähiruuasta. Ja Lokan altaan särjen raijaaminen Kiinaan on tasan yhtä ekologista kuin vietnamilaisen pangasiuksen (muistinkohan kalan nimen oikein?) kuljettaminen Suomen kalatiskeille, missä sitä on saanut ajoittain halvemmalla kuin Selkämeren vastakalastettua silakkaa.

Hoitokalastuksessa saatua särkeä syötetään kuulemma minkeille tai haudataan maahan. Oikein näen mielessäni, miten toisaalla bobcatit upottavat kalatonneja Sodankylän maaperään. Ja Helsingissä ihmisiä seisoo satojen metrien leipäjonoissa.

 

Onko järki kadonnut jonnekin?

VIHREIDEN RAJOITUSESITYS

Vihreiden Tampereen valtuustoryhmässä oli 90-luvun loppuun mennessä kaksi vaaleissa heikosti menestynyttä pariskuntaa kahminut kaikki tärkeimmät lautakuntapaikat sekä kaupunginhallituksen jäsenyyden, käytännössä kaiken olennaisen vallan. Vuoden 2000 vaalien alla panin ehdokkuudelleni ehdoksi  sen, että vaalien jälkeen todellinen valta jaetaan niille, joilla on suurin äänestäjien valtuutus eli eniten ääniä, jotta kuntalaisten tahto, jota myös demokratiaksi nimitetään, toteutuisi.

Ei kelvannut.

Nyt  vihreät esittävät valtakunnantasolla, että poliitikkojen kausia rajattaisiin. Kuulemma demokratian paremmaksi toteutumiseksi. Mielestäni edelleen olisi olennaisempaa, että todellinen valta sälytettäisiin niille, joita äänestäjät ovat vallan kahvaan halunneet, ja vaalien jälkeinen suhmurointi estettäisiin.

VÄÄRÄÄ NÖYRYYTTÄ?

AL 29.11. Jukka Koo (Salonen) kirjoittaa kansallisen itsetunnon tärkeydestä ja viittaa muun muassa suomalaisten kummaan suhtautumiseen omaan uskontoonsa. Miten sillä toisten uskontoa ja kulttuuria kunnioitetaan, että hylätään omaan uskontoon ja taustaan kuuluvat suvi- ja jouluvirret.

Yliarvostaako suomalainen nöyryyden hyvettä? Mitäs meitin tämmöisten ihmisten? Mitäs meitin kulttuurista?

Hiukan samaa näkyy suomalaisten harjoittamassa ikärasismissa, jota jopa vanhat ihmiset itse harjoittavat itseään kohtaan. Mitäs tämmönen vanha ihminen tarvitsee…

Ikään kuin vanhalla olisi omastakin mielestään vähäisempi ihmisarvo kuin työikäisellä. Vanhojen akkojen pitäisi yhtyä Astrid Lindgreniin, joka huusi kuvaajalle puusta:”Gamla käringar har rätt att klättra i träd!”

Oikeus siihen ja paljoon muuhun. Suvivirteenkin.

KLUBIUKKO JA MÄKKÄRI

 Tupakkalaki innosti kaiken maailman pipopäät. Tuhosivat Klubimiehen Tampereen Teatterin katolta, mokomat. Vähemmän vahinkoa tyylikäs Klubi-mies kansanterveydelle aiheutti  kuin ympäri maata rehentelevät mäkkärimainokset.

MAAILMAN ÖKYRIKKAAT OVAT YHTYNEET

TV1 esitti 28.11.12. Oscar-palkitun dokumentaristin Alex  Gibneyn  hienon dokkarin UNELMIEN UMPIKUJA,  joka  tiivistää köyhyyden ongelman hienosti yhdelle ainoalle kadulle, New Yorkin Park  Avenuelle, jonka numerossa 740 asuu enemmän miljonäärejä kuin missään muussa maailman rakennuksessa. Katu jatkuu Harlem-joen pohjoispuolella Bronxissa, missä 700 000 asukkaasta  40% on köyhiä.

Gibneyn mukaan köyhyys on syntynyt siten, että rikkaat ovat imuroineet rahat köyhiltä. Verolait suosivat rikkaita: pääomavero on 15 prosenttia. Eniten tienaavilla on pienempi veroprosentti kuin kaupan kassalla. Kassaneidilla kun ei ole tilaisuutta vaikuttaa päättäjiin.  70-luvulla rikkaat alkoivat vakavissaan lobbata poliitikkoja. 80-luvulla lobbaukseen käytettiin 400 miljoonaa taalaa vuodessa, nyt neljä miljardia. Ohjelmassa esitettiin mm teekutsuliikkeen synty ison rahan käsikassaraksi . Gibneyn mukaan kaksi vuotta sitten, vuonna 2010, USA:n  400 rikkainta ihmistä omisti saman verran kuin kansan koko köyhempi puolisko yhteensä.

Ohjelmassa haastateltiin Ayn Randia, Nallen epäjumalaa. Nainen on sekä tyhmä että sydämetön. Rouva ja hänen kannattajansa mm vastustavat veroja. Hupaisaa kyllä samat verojen vastustajat ottivat avosylin vastaan veronmaksajien rahat, joilla maksettiin öykkärien giganttimokat pankkimaailmassa. Ja öykkäreistä öykkärein   maksoi  (samoilla verorahoilla??)  3,6miljoonan taalan bonukset johtajilleen.

Suomihan on menossa huimaa vauhtia täsmälleen samaan suuntaan, niin verojen suhteen kuin yksityistämisten ja yhtiöittämistenkin.

Esimerkiksi ELY-keskukset ovat tyypillistä rikkaiden lobbauksen tulosta, jolla poistettiin kontrollia yritysmaailmasta, jonka ”kilpailukykyä” esimerkiksi saastuttamista sääntelevät lait suuresti rajoittavat.

ASIOITTEN SUHTEET

29.11. viittomakielisissä uutisissa kerrottiin, että kerrostalojen ovikoristeet aiotaan palovaarallisina kieltää. Käytävissä on kielletty säilyttämästä tavaraa, joka saattaisi vaikeuttaa pelastustoimia hätätilanteessa. Ja oviseppele on sitten sellaista vaarallista tavaraa.

Vasta tämän olennaiseen iskevän tiedonannon jälkeen mainittiin, että napajäätiköstä on sulanut USA:n kokoinen palanen…

ELY-KESKUKSET JA RAKENTEELLINEN KORRUPTIO

Matti Kääntönen  puhuu (AL 29.11.12.) tapansa mukaan tiukkaa asiaa, tällä kertaa ELY-keskuksista. Sen verran siihen lisäisin, että mainitut keskukset ovat muutakin kuin ”länsimaisen teknokulttuurin vääjäämätöntä etenemistä”. Ne mahdollistavat myös rakenteellisen korruption laajamittaisen harjoittamisen.

Kuten kaikki tietävät, on Suomi pieni maa ja siinä pienet ympyrät, joissa lahjakkuus on rajautunut pieneen piiriin. Talvivaaran tapauksessa YVA-selvityksen  laati asianosainen konsulttitoimisto, tunnetuin seurauksin. Pirkanmaan ELY-keskusta taas johti Rantaväylän  tunnelin suurimman hyötyjän YIT:n paikallisjohtajan rouva. Tunnelin YVA-selvityksen puolestaan laati asianosainen konsulttitoimisto SITO. Minun ja muiden muistuttajien kysymyksiin ELY-keskus vastasi, että SITO:n kaltaisen asianosaisen käyttäminen selvityksen tekijänä oli ”normaali käytäntö”.

Miten asianosaisen laatima selvitys voi olla ”normaali käytäntö”? Tunnelin kohdalla se merkitsi kovin kummallista YVA-selvitystä, joka käsitteli eri vaihtoehtoja ilmeisen puolueellisesti ja osan vaihtoehdoista jätti kokonaan käsittelemättä.

Hämmennystä herättää sekin, että tunnelin tultua ELY-keskuksen osalta käsitellyksi pääjohtaja siirtyi muihin tehtäviin.

VALTION OMISTAJAOHJAUSTA

Minä olen ennenkin ihmetellyt. Miten valtion omistaman Yleisradion hallituksen pj Kari Neilimoko se oli, saattoi ypöyksinään neuvotella ja sopia YLEn pääjohtajaksi Nokia-Siemensin johtajistoon kuuluneen  Kivisen (jolla ei siis ollut mitään osaamista yleisradioalalta) ja tälle tuntuvan palkan sekä eläke-ehdot joista omistajat – me – saamme kuulla vasta kun Kivinen siirtyy eläkettään nauttimaan?

Nyt sain uutta kummasteltavaa. Valtion sijoitusyhtiö Solidiumin johtoon on Finnairin entinen johtaja ja Solidiumin silloinen hallituksen pj. Keijo Suila, tuosta vain neuvotellut (ilmeisesti kaverinsa) diplomi-insinööri Järvisen ja tälle 355 800 euroa palkkaa per  vuosi sekä päälle 69 000E:n bonukset. Siis kaiketi siitä hyvästä, että hän osti Solidiumille (meille!)  sadalla miljoonalla eurolla Talvivaaran osakkeita, joiden arvo laski vuodessa  30 miljoonaan. Ahkeruutensa palkaksi Järvinen on kerryttänyt vuodessa itselleen lisäeläkettä 132 655 euroa.

Tämä peli siis meidän rahoillamme. Samaan aikaan kun kaikenkarvaiset dosentit sun asiantuntijat valistavat kansaa palkkamaltin ja julkisten menojen leikkaamisen tärkeydestä jottei kansantalous menisi aivan  vituroilleen.

Sen sijaan jokseenkin sattumanvaraisesti, kaveruussuhteiden perusteella hatusta nostettu kaveri saa tuosta vaan hoideltavakseen seitsemän miljardin edestä meidän omaisuuttamme. Mies joka kommentoi meiltä Talvivaarassa hukkaamiaan 70 miljoonaa olemalla ”harmissaan siitä, että yhtiön tekniikka petti ja raskasmetalleja karkasi luontoon”. Hänen mukaansa vastoinkäymiset ”vain pitää laittaa järjestykseen . Talvivaarassa siirtyminen projektiorganisaatiosta tehdasorganisaatioon ei ole valmis. Eiks vaan?” (HeSa

2.12.12.)

HERRA K, NALLE JA PYHÄ BYROKRATIUS

Dobrí den, pan Kafka. Ei, minä en voi hyvin. Tunnettu kirjailija Nalle Wahlroos lähetti minulle kirjeen, välillisesti. Kirje oli otsikoitu:”Asiakastiedote/Nordea”, ja se kertoi, että minulle (ja samalla tuhansille muille) lankesi lasku Nallen 60-vuotispäivistä. Ne vietettiin Nizzan hotelli Negrescossa, jossa Grace Kelly ja minäkin olemme käyneet. Tosin eri aikoina ja eri asioilla, Grace leffanteossa ja minä kahvilla, ja ainakin minä maksoin juomiseni itse.

Nallen kirje kertoi, että jokaisesta laskusta, jonka maksan omista rahoistani omalla ajallani, automaattia käyttäen, ropsahtaa pankille 1,50 E. Yritin kuvitella katetta, joka Nallelle kertyy tuhansien ihmisten omista rahoistaan maksamista tuhansista ja taas tuhansista laskuista. Raivostuin ja lähdin pankkiin hankkimaan verkkotunnuksia.

Ystävällinen neiti kysyi henkilöpapereita.

Paikallisessa pankissa, jossa minä, isäni, äitini ja sen edeltäjässä jo isovanhempani ovat vuosikymmenet käyneet, kaivoin esiin voimassa olevan ajokorttini. Ei kelvannut. Kuva oli liian vanha. Ei vaikka sen tueksi esitin kuvattomat kirjailijaliiton jäsenkortin, arvostelijain liiton pressikortin ja kuvallisen sambakoulun jäsenkortin. Voimassa oleva passi olisi kelvannut, mutta sellaista ei minulla ollut.

En saa verkkotunnuksia ennen kuin minulla on voimassa oleva passi tai EU:n henkilökortti.

Kiltti neiti katsoi koneeltaan, miten paljon maksaa ja kauanko kestää saada passi tai henkilökortti.

Ja tässä, arvoisa herra K, tuli tenkkapoo. Virallisessa tiedotteessa seisoi selvästi, että passia ei saa ellei pysty osoittamaan henkilöllisyyttään voimassa olevalla passilla tai henkilökortilla.

Olen pudonnut ulkoavaruuteen. Olen muuttunut olemattomaksi, herra Kafka. En pysty todistamaan, että minä olen minä.

Marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä lehti  kertoi, että joudun maksamaan muutakin kuin Nallen syntymäpäiviä. Pankkini varoittaa kolmannen vuosineljänneksen osavuosikatsauksessaan, että se tulee saamaan luottotappioita merenkulkualan luotottamisestaan. Tämä pankki joka ei minulle anna luottoa pitkästä asiakkuudesta huolimatta, on mennyt rahoittamaan Caymansaarille rekisteröityjä hämäräyhtiöitä ja on itsekin rekisteröinyt samoille onnensaarille paitsi Norjan-yksikkönsä myös Nordea Bank Finlandin. Eli minut on pantu ylläpitämään paitsi Nallen leveilyjä, myös veronkiertomeininkiä, jota johdetaan niin kekkulisti  ettei  se edes tuota voittoa.

Halleluja, herra  Kafka. Tuollaiset johtajat nostavat valtavia palkkoja ja bonuksia. Ja maksattavat meillä pösilöillä.

ANNA KONTULA MYSTEERIN ÄÄRELLÄ

Anna Kontulan uusimmalla teoksella on minuun samanlainen vaikutus kuin edellisilläkin. Ensin sitä katsoo että voi miten yksinkertaista. Sitten oivallukset ja assosiaatiot alkavat ryöpytä ja maailma asettua uuteen malliin. Ja kirjan loputtua jotain on pysyvästi muuttunut

Ensimmäinen hölmistys: tämähän on platonilainen dialogi! Tosin keskustelua ei käydä Sokrateen ja Adeimantoksen, vaan Asta-tädin ja siskontyttö Saaran välillä, ei antiikin Ateenassa, vaan   suomalaisessa kerrostalolähiössä,  maailman ehkä runottomimmassa   ympäristössä , johon paremmin istuisi jauhelihatarjouksien vertailu kuin syvimpien mysteerien pohdinta.

KÄTKETTY KAUNEUS

Mutta heti kättelyssä ihme ilmestyy, vaikka vielä piilossa, suljettuna, vankina kuoressaan. Kirja alkaa sadulla KUNINKAAN RIIKINKUKKO,  jossa kahlittu lintu hahmottuu kuvaksi  ihmispolosta, joka rajoitustensa sokeuttamana ei näe omaa ja ympärillään olevaa kauneutta, mutta osaa kuitenkin kaivata. Kontula ei käytä vanhaa käsitettä ”taivasikävä”. Hän puhuu kaipuusta” takaisin yhteyteen Jumalan kanssa”.

Ja kirja kertoo eräistä niistä monista rakennelmista, joita ihminen tämän kaipuunsa pohjalta on rakentanut ja jotka vääjäämättä jäävät vajaiksi, joiden kieli  enemmän tai vähemmän avuttomana haroo kohti avautumatonta mysteeriä, sitä mistä Wittgensteinin mukaan pitää vaieta mutta josta, Kontulan mukaan,  ei voi olla puhumattakaan.

Joka on olemassa jopa elementtilähiössä.

PLATONIN JÄLJILLÄ

KUNINKAAN RIIKINKUKKO on itse asiassa  Platonin luolavertauksen itämainen vastine, kaihoisampi, runollisempi, henkevämpi , mutta ainakin minut se johdattaa – eksyttää? – etsimään lisää Platonin jälkiä.

Ja niitähän löytyy. Kun Saara matkaa  Asta-tädin luo Johannes Teologia esittävä ikoni kainalossaan, on hänellä pyhyys, pyhyyden idea, siinä jo mukanaan, rakenteellisesti, ensi metreillä. Eli aivan samoin kuin  VALTIOn Sokrateella, joka  palaa Ateenan Pireuksesta jumalatarta rukoilemasta. Toisaalla jumalattaren riitit, toisaalla siunattu ikoni. Ja fyysisenä alkanut matka jatkuu henkisenä pitkässä keskustelussa, joka VALTIOssa päättyy huikaisevaan loppunousuun, kuoleman jälkeisen elämän näkyjen kautta valoon ja toivoon.

Sinne Kontulakin  huipentaa, mutta tyylilleen ominaisen minimalistisesti: ”Hetken ajan näen kaistaleen säkenöivän sinistä taivasta. Eikä elämä tunnu aivan mahdottomalta”.

 

ORGASMIN HENGELLISYYDESTÄ

Kontula ei olisi Kontula, ellei hän tuulettaisi totuttuja  ajatusrakenteita uudella – ja monille vaikeasti nieltävällä – näkökulmalla. Tässä tosin upouusi on ikivanha, patriarkaalisen uskonnon vain huolellisesti ja pitkään pois sulkema.

Se on seksuaalisuuden ja hengellisyyden yhteen kietoutuminen syvimmäksi mysteerikokemukseksi. Kontulan Asta-tädille kokemus  avautuu äärimmäisen voimakkaan eroottisen elämyksen  yhteydessä. Asia on etäännytetty harmaapäisen tädin ammoisessa nuoruudessa tapahtuneeksi, mikä antaa tarkastelulle hiukan hupaisaa  viileyttä.

Tässä kohti kaipasin sen mahdollisuuden läpikäymistä, että kyseessä olisi ollut rajun orgasmin aiheuttama aivomyrsky ja  verenkiertohäiriö, joka olisi aiheuttanut tädin näkemän valoilmiön. Myöhemmin kirjassa tätä sivutaan tavalla, jonka voinee katsoa riittäväksi.

NAISEN VÄKI

Toiseksi olisin pohtinut, miksi mm. kuvataiteissa esiintyy naisen uskonnollista hurmiota esittäviä kuvia (esim. Lorenzo Berninin  PYHÄN TERESAN HURMIO , vv. 1645-52), jotka antautuvat  helposti myös eroottiselle tulkinnalle, kun taas miehistä tällaisia hahmotuksia ei juuri näe.

Miksi naisen uskonnollisesta ekstaasista  yleensäkin on enemmän kuvauksia (mm. Pyhä Hildegaard  on kertonut omastaan) kuin vastaavasta miehisestä?

Olisiko perää siinä ikivanhassa käsityksessä, että naissukupuolella on rakenteellisesti suorempi yhteys tuonpuoleiseen ja että naiseudessa on erityistä voimaa, ”naisen väkeä”; naisen kauttahan ilmestytään tuonpuoleisesta tämälliseen maailmaan, ja vedellä naiset pesivät vainajat siirtymään matkalleen tuonpuoleiseen.

Vanhimmissa nais(jumalatar)kuvissa suhteettoman suuri häpykolmio ilmentää samaa asiaa, ja muinaiset jumalattaren riitit (ehkä nekin, joista Sokrates VALTIOn alussa palailee!) olivat hyvin eroottisluonteisia – lievästi sanoen.

Raamatun tunnetuin naispahis Iisebel vaikuttaa olleen pyhä papitar-prostituoitu, äitijumalan maallinen  edustaja tai oikeastaan fyysillistymä ja sellaisena patriarkaalisen uskonnon suureksi viholliseksi koettu.  Matriarkaalisen ja patriarkaalisen  uskonnon välisen taistelun rajuutta ilmentää Kuningasten  kirjan kertomus  Jehun hurjasta hyökkäyksestä ja hänen Iisebelille järjestämästään surkeasta lopusta.

Kontula kuitenkin pysyttelee kristinuskon rajoissa. Siitä huolimatta, että kristillisen maailman teksteissä ja riiteissä on säilynyt paljon arkaaisia jäänteitä äitijumalauskosta, joka 1980-90-luvuilla oli yksi feministisen historiantutkimuksen fokuksia.

Mutta Kontulan parhaita ominaisuuksia on keskittämisen taito, ja äitijumalapohdinnat paisuisivat helposti omaksi kirjakseen. Minulle ne kuitenkin käynnistyivät vaikkapa jatkotutkimuksen aiheeksi.

PYHITETTY OLKOON NIMESI

Kontula käsittelee kiinnostavasti  ja asiantuntevasti  Jumalan nimeen liittyviä käsityksiä. Nimi on Raamatun mukaan eräs Jumalan tunnusmerkeistä ja siksi hänen läsnäolonsa paikka.

Nimen merkityksen arkaaiset ulottuvuudet Kontula ilmeisen tahallisesti jättää penkomatta – siitä huolimatta, että yksi lähde olisi kovin lähellä: suomalaisissa kansanrunoissa nimi  tarkoittaa kosketusta kyseiseen olentoon, loitsuissa (esimerkiksi taudin aiheuttajan) nimeäminen antaa vallan sen yli.

Harvat kristilliset uskontokunnat kuitenkaan näyttävät jumalastaan alkuperäistä Jehova- tai Jahwe-nimeä; ainoastaan Jehovan todistajat pitävät kiinni alkuperäisimmäksi oletetusta äänneasusta. Useimmat luottavat siihen, että jumalalle kelpaa kunkin kielen jumalaa tarkoittava yleissana.

Valentinolaisilla on tähän hyvä ja oikeuttava selitys. Heidän mielestään vanhoissa teksteissä käytetyt nimitykset ”eivät olleetkaan todellinen Jumala, vaan ihmisten vajaata ymmärrystä varten luotu kuva Hänestä”, selvittää Kontula, joka on pujottanut fiktiiviseen keskusteluun myös runsaasti sitaatteja muinaisilta ja nykyisiltä ajattelijoilta. Hän myös, kuten näkyy, ottaa käsittelyyn keskenään ristiriitaisia käsityksiä ja jättää niitä lukijan sulateltaviksi.

SATUJA JA SITAATTEJA

Kontulan  kirja on ensilukemalta hiukan pökerryttävä. Näennäisen simppeli rakenne pitää sisällään monimutkaista käsitteistöä , joka avautuu moneen suuntaan eikä päästä lukijaa helpolla. Se myös poikkeaa täydellisesti  suomalaisesta kristillisen keskustelun kulttuurista, jossa tunnustuksellisuuteen liittyy aivan liian helposti epä-älyllinen yksisuuntaisuus.

Ortodoksiset tekstit ovat lähteiden enemmistönä, sillä itäisen kirkon piirissä mystiikkaa käsitellään enemmän kuin luterilaisuudessa. Niinpä monet ovatkin aivan uusia tuttavuuksia, ja kiinnostavia sellaisia. Ortodoksisuuteen kääntynyt  kirjailija ja Kierkegaardin  tutkija Torsti Lehtinen on tutuimmasta päästä, mutta esimerkiksi Maria Pariisilainen on minulle aivan uusi ja ihastuttava hahmo, joka näyttää lähestyvän Leo Tolstoin ajattelua.

Oppineiden sitaattien ohella kertomusta avartavat ja sen teemoja valottavat sadut ja tarinat, jotka ovat syviä ja koskettavia. Ne myös liittävät kirjan paljon romaanimuotoa vanhempaan perinteeseen ja tekevät sen entistäkin vaikeammaksi luokitella. Miten on sijoitettavissa  kirja, joka on yhtä aikaa fiktio, tietoteos ja hiukan tarinakokoelmakin?

Ja onko aina tarpeellista luokitella, sijoittaa, sovittaa sabluunaan?

PIETARIN JA MAGDALAN MARIAN PERINTÖ

Kontula hahmottaa kirkon kahdeksi pääsuuntaukseksi Pietarista periytyvän hierarkian ja teorian kirkon ja Marian mystiikkaan ja elämykseen pohjautuvan. Itse lisäisin lakimies Paavalin normiuskonnon, johon suomalaisen homokeskustelun toinen osapuoli taannoin juuttui ja aiheutti  joukkopaon.

Tuntuu siltä, että kallistuessaan selvästi Magdalan  Marian perinnön puolelle Kontula tarttuu  olemassa olevaan valmiuteen, jota ilmentää muun muassa luterilaisesta kirkosta eroavien ja ortodoksikirkkoon liittyvien suomalaisten määrä. Vaikka Marian roolia on ilmeisesti kavennettu kanonisoiduissa teksteissä ja vaikka paljon hänen roolistaan alkukirkossa on aihetodisteista johdettua eikä niinkään ainakaan tunnettuihin dokumentteihin perustuvaa, on käsitykselle hänen johtavasta roolistaan olemassa niin ilmeinen tilaus, että hän jollain tapaa todellistuu ja luo tilaa elämyksellisemmälle, mystisemmälle uskontosuuntaukselle.

PÄIVITYKSEN TARVE

Kontulan mielestä kirkon päivittäminen on tärkeää; viimeisimpänä suurena päivityksenä hän näkee kirkon kielen kääntämisen latinasta kansan kielelle. Sen jälkeen luterilainen kirkko näyttääkin keskittyneen entistä kansankielisempien käännösten värkkäämiseen. Itse suhtaudun varsinkin uusimpaan, selkokieliseen kirkkoraamattuun lähinnä harmistuneesti. Minusta se teki ison vahingon hukkaamalla melkein kokonaan Raamatun runouden, rytmin ja sen mukana magian. Jehovan todistajien suomennos on vielä runottomampi , mutta toisaalta siitä puuttuvat jotkut kirkkoraamatussamme eloaan jatkavat käännösvirheet.

Enemmän kuin tekstien selkokielisyyttä kaipaisin päivitystä kirkolliseen ajatteluun ja asenteeseen. Itseäni on kiinnostanut viime vuosikymmenillä Virossa tapahtunut erilaisten ”muinaisuskojen” ylösnousemus, josta on näkynyt  pieniä versoja Suomessakin. On olemassa jokin määrittelemätön kaipaus, jota tyydyttämään luterilainen kirkko ei kaikille riitä. Ehkä juuri siihen, minkä Kontula tiivistää:” Mystiikassa on kyse heräämisestä laajempaan ymmärrykseen suhteessa näkyvään ja näkymättömään maailmaan”.

Minusta tuntuu, että Kontulan kirja on päivitystä juuri nyt oikeaan ja tarpeelliseen suuntaan.

PYHÄ JUUDAS JA KAUNIS  SAATANA

Päivitys  on tervetullutta myös Juudaksen ja Saatanan rooleihin. Olen tuskin ainoa, jota on surettanut Juudaksen, sovitustyön mahdollistajan, kauhea kohtalo. Kiitollisena löydän Kontulalta  määritelmän, jonka mukaan Juudas oli ”ainoa opetuslapsista, joka olisi riittävän uskollinen vaihtamaan apostolisen kruununsa kavaltajan mustaan poltinmerkkiin”.

Olen muistavinani, että koptikirkossa Juudas on pyhimys; Kontula ei kuitenkaan mainitse asiasta.

Saatanasta Kontula – tai  romaanin Asta-täti – kertoo islamilaisen legendan , jonka mukaan Saatana, enkeleistä kaunein ja ainoana riittävän rakastava, uhrasi itsensä jotta Jumalan suunnitelma toteutuisi  ja ihmisestä tulisi aidosti vapaa ja siten kykeneväinen rakastamaan. Eli syntiinlankeemus olisi välttämätön osa luomiskertomusta.

MARXILAISUUS JA ARMO

Armo on käsite, joka luterilaisessa kirkossa poikkeaa perustavasti katolisesta. Kontulan käsitys näyttää poikkeavan molemmista; hänellä Jumala antaa armoa eniten sitä eniten tarvitseville. Siis tarpeen mukaan, mikä kuulostaa hyvin marxilaiselta.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnettujen vasemmistolaisten ( Terho Pursiainen,  Antti Eskola, Anna Kontula) uskonnollisuus on säännönmukaisesti aiheuttanut hämmennystä ja hälinää. Meillä ei ole sellaista vasemmistolaispappien perinnettä kuin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa tai katolisessa maailmassa yleensä.

Luulisi, että vasemmistolaisuus olisi päinvastoin   luonnollista kirkossa, jonka pohjamallina oli kolmentoista köyhänpuoleisen kaveruksen joukko, joka hengenpitimikseen kalasti ja joskus nälissään taitteli syödäkseen tähkäpäitä porvarien pellolta ja jonka pomo ruoskan kanssa ajoi rahanvaihtajat  tiehensä temppelistä. On vain johdonmukaista, että heidän seuraajansa ovat niitä, jotka puolustavat heikoimpia.

OIVA AVAUS

Ylläseisova jää pintaraapaisuksi. Kontulan 130-sivuinen kirjanen sisältää sellaisen määrän tavaraa, että siinä riittää purtavaa ja pohdittavaa ja kommentoitavaa pitkäksi aikaa. Toivon, että se aloittaa laajemman ja älyllisemmän kristillisen keskustelun kuin kirkkomme on tähän asti tuntenut. Se on siihen oiva avaus.

(Anna Kontula: MISTÄ EI VOI PUHUA.  Kirja uskosta ja uskonnosta. Into 2012.) 

PS. Kirjoitin tämän päivänä, jolloin kaikissa Suomen luterilaisissa kirkoissa kaikuu iloinen ja voitonriemuinen Hoosianna, joka on merkitty saksalaisen Voglerin muutama vuosisata sitten säveltämäksi. Tosiasiassa se on muinaiskreikkalainen, Dionysoksen mysteereihin kuuluva elämän ylistys.