ANNA KONTULA MYSTEERIN ÄÄRELLÄ

Anna Kontulan uusimmalla teoksella on minuun samanlainen vaikutus kuin edellisilläkin. Ensin sitä katsoo että voi miten yksinkertaista. Sitten oivallukset ja assosiaatiot alkavat ryöpytä ja maailma asettua uuteen malliin. Ja kirjan loputtua jotain on pysyvästi muuttunut

Ensimmäinen hölmistys: tämähän on platonilainen dialogi! Tosin keskustelua ei käydä Sokrateen ja Adeimantoksen, vaan Asta-tädin ja siskontyttö Saaran välillä, ei antiikin Ateenassa, vaan   suomalaisessa kerrostalolähiössä,  maailman ehkä runottomimmassa   ympäristössä , johon paremmin istuisi jauhelihatarjouksien vertailu kuin syvimpien mysteerien pohdinta.

KÄTKETTY KAUNEUS

Mutta heti kättelyssä ihme ilmestyy, vaikka vielä piilossa, suljettuna, vankina kuoressaan. Kirja alkaa sadulla KUNINKAAN RIIKINKUKKO,  jossa kahlittu lintu hahmottuu kuvaksi  ihmispolosta, joka rajoitustensa sokeuttamana ei näe omaa ja ympärillään olevaa kauneutta, mutta osaa kuitenkin kaivata. Kontula ei käytä vanhaa käsitettä ”taivasikävä”. Hän puhuu kaipuusta” takaisin yhteyteen Jumalan kanssa”.

Ja kirja kertoo eräistä niistä monista rakennelmista, joita ihminen tämän kaipuunsa pohjalta on rakentanut ja jotka vääjäämättä jäävät vajaiksi, joiden kieli  enemmän tai vähemmän avuttomana haroo kohti avautumatonta mysteeriä, sitä mistä Wittgensteinin mukaan pitää vaieta mutta josta, Kontulan mukaan,  ei voi olla puhumattakaan.

Joka on olemassa jopa elementtilähiössä.

PLATONIN JÄLJILLÄ

KUNINKAAN RIIKINKUKKO on itse asiassa  Platonin luolavertauksen itämainen vastine, kaihoisampi, runollisempi, henkevämpi , mutta ainakin minut se johdattaa – eksyttää? – etsimään lisää Platonin jälkiä.

Ja niitähän löytyy. Kun Saara matkaa  Asta-tädin luo Johannes Teologia esittävä ikoni kainalossaan, on hänellä pyhyys, pyhyyden idea, siinä jo mukanaan, rakenteellisesti, ensi metreillä. Eli aivan samoin kuin  VALTIOn Sokrateella, joka  palaa Ateenan Pireuksesta jumalatarta rukoilemasta. Toisaalla jumalattaren riitit, toisaalla siunattu ikoni. Ja fyysisenä alkanut matka jatkuu henkisenä pitkässä keskustelussa, joka VALTIOssa päättyy huikaisevaan loppunousuun, kuoleman jälkeisen elämän näkyjen kautta valoon ja toivoon.

Sinne Kontulakin  huipentaa, mutta tyylilleen ominaisen minimalistisesti: ”Hetken ajan näen kaistaleen säkenöivän sinistä taivasta. Eikä elämä tunnu aivan mahdottomalta”.

 

ORGASMIN HENGELLISYYDESTÄ

Kontula ei olisi Kontula, ellei hän tuulettaisi totuttuja  ajatusrakenteita uudella – ja monille vaikeasti nieltävällä – näkökulmalla. Tässä tosin upouusi on ikivanha, patriarkaalisen uskonnon vain huolellisesti ja pitkään pois sulkema.

Se on seksuaalisuuden ja hengellisyyden yhteen kietoutuminen syvimmäksi mysteerikokemukseksi. Kontulan Asta-tädille kokemus  avautuu äärimmäisen voimakkaan eroottisen elämyksen  yhteydessä. Asia on etäännytetty harmaapäisen tädin ammoisessa nuoruudessa tapahtuneeksi, mikä antaa tarkastelulle hiukan hupaisaa  viileyttä.

Tässä kohti kaipasin sen mahdollisuuden läpikäymistä, että kyseessä olisi ollut rajun orgasmin aiheuttama aivomyrsky ja  verenkiertohäiriö, joka olisi aiheuttanut tädin näkemän valoilmiön. Myöhemmin kirjassa tätä sivutaan tavalla, jonka voinee katsoa riittäväksi.

NAISEN VÄKI

Toiseksi olisin pohtinut, miksi mm. kuvataiteissa esiintyy naisen uskonnollista hurmiota esittäviä kuvia (esim. Lorenzo Berninin  PYHÄN TERESAN HURMIO , vv. 1645-52), jotka antautuvat  helposti myös eroottiselle tulkinnalle, kun taas miehistä tällaisia hahmotuksia ei juuri näe.

Miksi naisen uskonnollisesta ekstaasista  yleensäkin on enemmän kuvauksia (mm. Pyhä Hildegaard  on kertonut omastaan) kuin vastaavasta miehisestä?

Olisiko perää siinä ikivanhassa käsityksessä, että naissukupuolella on rakenteellisesti suorempi yhteys tuonpuoleiseen ja että naiseudessa on erityistä voimaa, ”naisen väkeä”; naisen kauttahan ilmestytään tuonpuoleisesta tämälliseen maailmaan, ja vedellä naiset pesivät vainajat siirtymään matkalleen tuonpuoleiseen.

Vanhimmissa nais(jumalatar)kuvissa suhteettoman suuri häpykolmio ilmentää samaa asiaa, ja muinaiset jumalattaren riitit (ehkä nekin, joista Sokrates VALTIOn alussa palailee!) olivat hyvin eroottisluonteisia – lievästi sanoen.

Raamatun tunnetuin naispahis Iisebel vaikuttaa olleen pyhä papitar-prostituoitu, äitijumalan maallinen  edustaja tai oikeastaan fyysillistymä ja sellaisena patriarkaalisen uskonnon suureksi viholliseksi koettu.  Matriarkaalisen ja patriarkaalisen  uskonnon välisen taistelun rajuutta ilmentää Kuningasten  kirjan kertomus  Jehun hurjasta hyökkäyksestä ja hänen Iisebelille järjestämästään surkeasta lopusta.

Kontula kuitenkin pysyttelee kristinuskon rajoissa. Siitä huolimatta, että kristillisen maailman teksteissä ja riiteissä on säilynyt paljon arkaaisia jäänteitä äitijumalauskosta, joka 1980-90-luvuilla oli yksi feministisen historiantutkimuksen fokuksia.

Mutta Kontulan parhaita ominaisuuksia on keskittämisen taito, ja äitijumalapohdinnat paisuisivat helposti omaksi kirjakseen. Minulle ne kuitenkin käynnistyivät vaikkapa jatkotutkimuksen aiheeksi.

PYHITETTY OLKOON NIMESI

Kontula käsittelee kiinnostavasti  ja asiantuntevasti  Jumalan nimeen liittyviä käsityksiä. Nimi on Raamatun mukaan eräs Jumalan tunnusmerkeistä ja siksi hänen läsnäolonsa paikka.

Nimen merkityksen arkaaiset ulottuvuudet Kontula ilmeisen tahallisesti jättää penkomatta – siitä huolimatta, että yksi lähde olisi kovin lähellä: suomalaisissa kansanrunoissa nimi  tarkoittaa kosketusta kyseiseen olentoon, loitsuissa (esimerkiksi taudin aiheuttajan) nimeäminen antaa vallan sen yli.

Harvat kristilliset uskontokunnat kuitenkaan näyttävät jumalastaan alkuperäistä Jehova- tai Jahwe-nimeä; ainoastaan Jehovan todistajat pitävät kiinni alkuperäisimmäksi oletetusta äänneasusta. Useimmat luottavat siihen, että jumalalle kelpaa kunkin kielen jumalaa tarkoittava yleissana.

Valentinolaisilla on tähän hyvä ja oikeuttava selitys. Heidän mielestään vanhoissa teksteissä käytetyt nimitykset ”eivät olleetkaan todellinen Jumala, vaan ihmisten vajaata ymmärrystä varten luotu kuva Hänestä”, selvittää Kontula, joka on pujottanut fiktiiviseen keskusteluun myös runsaasti sitaatteja muinaisilta ja nykyisiltä ajattelijoilta. Hän myös, kuten näkyy, ottaa käsittelyyn keskenään ristiriitaisia käsityksiä ja jättää niitä lukijan sulateltaviksi.

SATUJA JA SITAATTEJA

Kontulan  kirja on ensilukemalta hiukan pökerryttävä. Näennäisen simppeli rakenne pitää sisällään monimutkaista käsitteistöä , joka avautuu moneen suuntaan eikä päästä lukijaa helpolla. Se myös poikkeaa täydellisesti  suomalaisesta kristillisen keskustelun kulttuurista, jossa tunnustuksellisuuteen liittyy aivan liian helposti epä-älyllinen yksisuuntaisuus.

Ortodoksiset tekstit ovat lähteiden enemmistönä, sillä itäisen kirkon piirissä mystiikkaa käsitellään enemmän kuin luterilaisuudessa. Niinpä monet ovatkin aivan uusia tuttavuuksia, ja kiinnostavia sellaisia. Ortodoksisuuteen kääntynyt  kirjailija ja Kierkegaardin  tutkija Torsti Lehtinen on tutuimmasta päästä, mutta esimerkiksi Maria Pariisilainen on minulle aivan uusi ja ihastuttava hahmo, joka näyttää lähestyvän Leo Tolstoin ajattelua.

Oppineiden sitaattien ohella kertomusta avartavat ja sen teemoja valottavat sadut ja tarinat, jotka ovat syviä ja koskettavia. Ne myös liittävät kirjan paljon romaanimuotoa vanhempaan perinteeseen ja tekevät sen entistäkin vaikeammaksi luokitella. Miten on sijoitettavissa  kirja, joka on yhtä aikaa fiktio, tietoteos ja hiukan tarinakokoelmakin?

Ja onko aina tarpeellista luokitella, sijoittaa, sovittaa sabluunaan?

PIETARIN JA MAGDALAN MARIAN PERINTÖ

Kontula hahmottaa kirkon kahdeksi pääsuuntaukseksi Pietarista periytyvän hierarkian ja teorian kirkon ja Marian mystiikkaan ja elämykseen pohjautuvan. Itse lisäisin lakimies Paavalin normiuskonnon, johon suomalaisen homokeskustelun toinen osapuoli taannoin juuttui ja aiheutti  joukkopaon.

Tuntuu siltä, että kallistuessaan selvästi Magdalan  Marian perinnön puolelle Kontula tarttuu  olemassa olevaan valmiuteen, jota ilmentää muun muassa luterilaisesta kirkosta eroavien ja ortodoksikirkkoon liittyvien suomalaisten määrä. Vaikka Marian roolia on ilmeisesti kavennettu kanonisoiduissa teksteissä ja vaikka paljon hänen roolistaan alkukirkossa on aihetodisteista johdettua eikä niinkään ainakaan tunnettuihin dokumentteihin perustuvaa, on käsitykselle hänen johtavasta roolistaan olemassa niin ilmeinen tilaus, että hän jollain tapaa todellistuu ja luo tilaa elämyksellisemmälle, mystisemmälle uskontosuuntaukselle.

PÄIVITYKSEN TARVE

Kontulan mielestä kirkon päivittäminen on tärkeää; viimeisimpänä suurena päivityksenä hän näkee kirkon kielen kääntämisen latinasta kansan kielelle. Sen jälkeen luterilainen kirkko näyttääkin keskittyneen entistä kansankielisempien käännösten värkkäämiseen. Itse suhtaudun varsinkin uusimpaan, selkokieliseen kirkkoraamattuun lähinnä harmistuneesti. Minusta se teki ison vahingon hukkaamalla melkein kokonaan Raamatun runouden, rytmin ja sen mukana magian. Jehovan todistajien suomennos on vielä runottomampi , mutta toisaalta siitä puuttuvat jotkut kirkkoraamatussamme eloaan jatkavat käännösvirheet.

Enemmän kuin tekstien selkokielisyyttä kaipaisin päivitystä kirkolliseen ajatteluun ja asenteeseen. Itseäni on kiinnostanut viime vuosikymmenillä Virossa tapahtunut erilaisten ”muinaisuskojen” ylösnousemus, josta on näkynyt  pieniä versoja Suomessakin. On olemassa jokin määrittelemätön kaipaus, jota tyydyttämään luterilainen kirkko ei kaikille riitä. Ehkä juuri siihen, minkä Kontula tiivistää:” Mystiikassa on kyse heräämisestä laajempaan ymmärrykseen suhteessa näkyvään ja näkymättömään maailmaan”.

Minusta tuntuu, että Kontulan kirja on päivitystä juuri nyt oikeaan ja tarpeelliseen suuntaan.

PYHÄ JUUDAS JA KAUNIS  SAATANA

Päivitys  on tervetullutta myös Juudaksen ja Saatanan rooleihin. Olen tuskin ainoa, jota on surettanut Juudaksen, sovitustyön mahdollistajan, kauhea kohtalo. Kiitollisena löydän Kontulalta  määritelmän, jonka mukaan Juudas oli ”ainoa opetuslapsista, joka olisi riittävän uskollinen vaihtamaan apostolisen kruununsa kavaltajan mustaan poltinmerkkiin”.

Olen muistavinani, että koptikirkossa Juudas on pyhimys; Kontula ei kuitenkaan mainitse asiasta.

Saatanasta Kontula – tai  romaanin Asta-täti – kertoo islamilaisen legendan , jonka mukaan Saatana, enkeleistä kaunein ja ainoana riittävän rakastava, uhrasi itsensä jotta Jumalan suunnitelma toteutuisi  ja ihmisestä tulisi aidosti vapaa ja siten kykeneväinen rakastamaan. Eli syntiinlankeemus olisi välttämätön osa luomiskertomusta.

MARXILAISUUS JA ARMO

Armo on käsite, joka luterilaisessa kirkossa poikkeaa perustavasti katolisesta. Kontulan käsitys näyttää poikkeavan molemmista; hänellä Jumala antaa armoa eniten sitä eniten tarvitseville. Siis tarpeen mukaan, mikä kuulostaa hyvin marxilaiselta.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnettujen vasemmistolaisten ( Terho Pursiainen,  Antti Eskola, Anna Kontula) uskonnollisuus on säännönmukaisesti aiheuttanut hämmennystä ja hälinää. Meillä ei ole sellaista vasemmistolaispappien perinnettä kuin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa tai katolisessa maailmassa yleensä.

Luulisi, että vasemmistolaisuus olisi päinvastoin   luonnollista kirkossa, jonka pohjamallina oli kolmentoista köyhänpuoleisen kaveruksen joukko, joka hengenpitimikseen kalasti ja joskus nälissään taitteli syödäkseen tähkäpäitä porvarien pellolta ja jonka pomo ruoskan kanssa ajoi rahanvaihtajat  tiehensä temppelistä. On vain johdonmukaista, että heidän seuraajansa ovat niitä, jotka puolustavat heikoimpia.

OIVA AVAUS

Ylläseisova jää pintaraapaisuksi. Kontulan 130-sivuinen kirjanen sisältää sellaisen määrän tavaraa, että siinä riittää purtavaa ja pohdittavaa ja kommentoitavaa pitkäksi aikaa. Toivon, että se aloittaa laajemman ja älyllisemmän kristillisen keskustelun kuin kirkkomme on tähän asti tuntenut. Se on siihen oiva avaus.

(Anna Kontula: MISTÄ EI VOI PUHUA.  Kirja uskosta ja uskonnosta. Into 2012.) 

PS. Kirjoitin tämän päivänä, jolloin kaikissa Suomen luterilaisissa kirkoissa kaikuu iloinen ja voitonriemuinen Hoosianna, joka on merkitty saksalaisen Voglerin muutama vuosisata sitten säveltämäksi. Tosiasiassa se on muinaiskreikkalainen, Dionysoksen mysteereihin kuuluva elämän ylistys.