Mielipidekirjoitukseni AL 4.7. kirvoitti muutaman kommentin. Eikä yksikään kajonnut olennaiseen. Siihen että Suomi on banaanivaltio, eli sen talous perustuu - viimeiset 160 vuotta eli 1800-luvun suurista nälkävuosista lähtien nimenomaan - vinoutuneeseen ulkomaankauppaan. Maamme taloutta ja jopa ulkopolitiikkaamme säätelee metsäteollisuus ja nimenomaan sen yksipuolinen selluun keskittynyt vienti.
Selluun keskittynyt metsäteollisuus tarvitsee nimenomaan pitkäkuituista kuusimateriaalia, minkä vuoksi valtiojohtoinen metsänhoitostrategia on suosinut kuusta. Vuosikymmenestä toiseen on istutettu kuusikkoja ja tuhottu lehtipuita. Metsänomistajat on lakisääteisesti velvoitettu avohakkuisiin ja laajoihin havupuuistutuksiin, joiden tuloksena on valtavia samanikäisten havuuiden puupeltoja.
Nyt ollaan sitten helisemässä ilmastonmuutoksen suosiman kaarnakuoriaisongelman kanssa. Se näkyy mm Tampereen Kauppi-Niihaman metsissä: hehtaarikaupalla kuolleita ja kuolevia kuusikoita. Juuri tätä heinäkuun puolivälissä kirjoittaessani kirjanpainajan toukat kuoriutuvat ja lähtevät valloittamaan uusia alueita.
Jos Suomi ei olisi banaanivaltio, selluraaka-aineen tuottaja, vaan kehittäisi pitemmälle metsien puutuotetta, ei nyt oltaisi tässä. Ellei metsäteollisuuden lyhytnäköinen voitontavoittelu olisi sanellut sekä valtion metsästrategiaa ja -politiikkaa että alan koulutusta, meillä olisi monipuolinen puuteollisuus ja ekologinen metsänhoitostrategia, joka pitäisi metsät terveinä ja vastustuskykyisinä.
Pelkän, että asialle on herätty liian myöhään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti