VIELÄ HALLITUSAMMATTILAISISTA

Noin käy kun on kiireissään ja kiukuissaan. Viime postauksessani näköjään vuorottelin tasaisesti sanoja "hallitusammattilainen" ja "hallintoammattilainen". Olisi tietysti koko ajan pitänyt puhua hallitusammattilaisista. Jotka näköjään ovat aikamme kirous ja kukkarollamme kävijä numero yksi.

Ja eikös Aamulehti kohta kertonut, että myös Tampereen kaupunkikonsernin yhtiöiden johdossa hääräävät hallitusammattilaiset. Ihmekään, että kaikki menee niin kuin menee. Me kaikki kolminkertaista sähkön hintaa maksavat, kiittäkäämme hallitusammattilaisia!

Yhtiöittämisen myötä demokraattinen vaikutusmahdollisuutemme yhtiöiden hoitamiin asioihin kapenee. Ja kun demokraattisesti valittujen edustajiemme tilalle valitut "hallitusammattilaiset" huseeraavat, se kapenee edelleen.

Kummalta tuntuu seurata, miten demokratia faktisesti jo 30 vuoden ajan on kaventunut. 90-luvun "hallintouudistus" siirsi valtaa vaaleissa valituilta kaupunginvaltuutetuilta virkamiehille. Ja kun ottaa huomioon, että suurimpia rahoja käsittelevät ja kaupunkisuunnitteluun eniten vaikuttavat virkamiehet kaavoituksen ja maanhankinnan puolella ovat pyöröoviporukkaa, rakennusliikkeistä tulleita tai niihin siirtyviä, se tarkoittaa, että rakennusliikkeillä on vahva ote sen alueen hallinnosta ja valtuutetuilla lähinnä tehtävänä siunata valmiit suunnitelmat. 2000-luku on sitten ollut jatkuvaa yhtiöittämistä ja demokratian kaikkoamista siten koko ajan etäämmälle.

Ja sote tuo meille uuden byrokraattikerroksen elätettäväksi. Eiköhän sielläkin kohta hallitusammattilaiset kummittele.  

HALLINTOAMMATTILAISTEN "ANSIOISTA"

 Minusta näyttää kovasti siltä, että aika tarkoin siitä lähtien, kun valtionyrityksiä ovat johtaneet superkalliit "hallitusammattilaiset", on joka lafkalla mennyt huonosti. Paitsi tietysti hallintoportaan tasolla.

Ajatellaan nyt vaikka Postia. Hallintoammattilaisista koostuva johto päätti suuressa viisaudessaan vaihtaa selvän, yksinkertaisen ja kansainvälisesti ymmärrettävän "Posti"-nimen joksikin muuksi. Ja niin ostettiin kalliilla valuutalla uusi nimi: Itella. Ja maksettiin koko valtakunnan postitoimistoihin uudet nimet. Siis me maksoimme, me veronmaksajat. Jotka tietysti maksamme myös hallintoammattilaisten palkat.

Sitten huomattiin ettei se välttämättä niin kamalan viisasta ollutkaan. Ja uusi hallitusammattilaisista koostuva johto päätti palauttaa postille vanhan "Posti"-nimen. Ja taas me maksoimme uusien kylttien kustannukset ja kaiken siihen liittyvän, mikä sitten olikin jo niin suuri raha että, edellisiin haaskauksiin lisättynä, se laski Postin tulosta joten vahingot täytyi tietysti maksattaa... ei suinkaan vahinkojen aiheuttajilla, niillä hallitusammattilaisilla, vaan Postin henkilökunnalla, käytännössä postinjakajien selkänahasta kiskoen, jakelualueita laajentamalla ja porukkaa vähentämällä. Ja meille, myös maksajille, palveluja heikentämällä.

Tämä vain tuli mieleeni kun tänä aamuna näin ahdistuneen nuoren miehen juoksevan kirjekuoria kourassaan kohti postilaatikkoani. Hän työnsi kätensä siitä kapeasta postille tarkoitetusta raosta sillä tuloksella, että käsi juuttui postilaatikkooni, ja nuorukainen ahdistui lisää. Autoin hänen kätensä irti ja kaivoin laatikostani esille jollekin aivan erinimiselle tarkoitetun kirjeen. Selitin mihin postilaatikkoon se kuului. Tai yritin selittää, mutta nuorukainen pyysi puhumaan englantia, joten vaihdoin kieltä.

Jatkossa huomasin että hänelle tuotti tavattomia vaikeuksia lukea lähetysten saajien nimiä. Olin ymmärtävinäni, että hän on mahdollisen luku- ja kirjoitustaitonsa oppinut aivan eri kirjaimistolla kun omamme, ja että meikäläisten kirjainten tavaaminen oli hänelle yhtä vaikeaa kuin itselleni arabiankielisestä kalligrafiasta selvän ottaminen.

Ollaanko nyt tosiaan, kiitos hallintoammattilaisten, jo niin pitkällä, että Posti - tai mahdollisesti jokin muu postiamme jakeleva laitos - joutuu palkkaamaan postiamme jakamaan henkilöitä, joiden lukutaito ei riitä suomalaisten nimien ja osoitteiden lukemiseen?

Me siis maksamme supersuolaisia palkkioita hallitusammattilaisille, joiden järki ei riitä "Posti"-nimen säilyttämiseen, jotka haaskaavat tolkuttomasti kansallisvarallisuuttamme, ja toimillaan johtavat meidät tilanteeseen, jossa postiamme jakavat henkilöt, jotka eivät tunne kirjaimistoamme!

Tämä ajatuskulku siis alkoi siitä, kun irrottelin suomea osaamattoman postinjakajan postilaatikkooni juuttunutta kättä ja mietin, että parodiaksikin tämä on jo liioiteltua.

"OLETTE JONOSSA TOISENA"

 Kesän alussa telomani olkapää ei ota parantuakseen. Silloin Acutassa otettuja röntgenkuviakaan en ole saanut haltuuni. Siitä hyvästä syystä, että mihinkään julkisen terveydenhoidon puhelinnumeroon ei saa enää yhteyttä. Edes sen vertaa, että voisi tiedustella, mihin pitäisi ottaa yhteyttä.

Kauan viivyteltyäni yritin lopulta soittaa terveydenhoidon palvelunumeroon, siihen 23-loppuiseen, josta ammoin saamani tiedon mukaan piti voitaman myös tilata lääkärinaikaa. 

Ystävällinen miesoletettu automaattiääni kertoi minun olevan jonossa toisena. Sehän kuulosti hyvältä. Siis odottamaan! 

Hetken kuluttua samainen miesääni toisti saman sanoman. Ja taas. Ja taas. Kello kävi. Ehkä sekosin laskuissani. Niiden mukaan kuulin 34 kertaa olevani jonossa toisena.

Ihme ja kumma, 27 minuutin kuluttua elävä naisäääni vastasi. Hän ei osannut sanoa, mistä tai miten saisin röntgenkuvani. Terveyskeskusaikaa ei siitä numerosta voinut tilata. Hän ei myöskään osannut kertoa, miksi toisena jonossa oleva joutui odottamaan lähes puoli tuntia. Hän ei tiennyt, montako henkeä heitä siellä on vastaamassa veronmaksajien kysymyksiin. Hän kehotti soittamaan terveyskeskuksen numeroon. Sen hän tiesi. Sen näin kyllä netistäkin.

Soitin terveyskeskuksen numeroon. Sieltä luvattiin soittaa takaisin.

Tähän mennessä ei ole kuulunut.

Toivon hartaasti, että kun nykyisen terveydenhoidon palvelujärjestelmän organisaattorit aikanaan yrittävät siirtyä paremmille organisaatiomaille, on helmiportilla Pietarin sijasta automaatti, joka ilmoittaa: "Olette jonossa toisena". Iankaikkisesta iankaikkiseen: "Olette jonossa toisena".

Ja joka välissä oikein huonosti sovitettua harppumusiikkia.

Niin huonoa, että kun automaatti-Pietari muutaman ikuisuuden jälkeen lupaa "takaisinsoittoa", organisaattori epätoivoissaan luovuttaa ja suistuu alas sinne, missä hänen sarvipäinen ja sorkkajalkainen hengenheimolaisensa jo lämpimästi odottaa... 

KALLIIKSI KÄY KULTAPOSSUKERHO

 Sääliksi käy Tytti Tuppuraista, joka voi menettää ministerinpaikkansa ja -palkkansa ( 10 441 E/kk), elleivät Uniper-neuvottelut johda Suomen kannalta toivottuun tulokseen.

Hän joutuu neuvottelemaan melko toivottomassa tilanteessa, jonka ovat aiheuttaneet Fortumin silloinen toimitusjohtaja Pekka Lundmark (kuukausipalkka 80 000E) ja Fortumin hallituksen silloinen puheenjohtaja Sari Baldauf (palkkio hallitustehtävästä vuonna 2017 84 000E) ajaessaan Uniper-kaupan vuonna 2017 väkisin läpi huolimatta itse Uniperin kiivaasta vastustuksesta ja siitä tosiasiasta, että kauppa raskautti Fortumia (ja sitä kautta Suomen kansaa) valtavalla määrällä ilmastollisesti tuhoisaa hiilienergiaa.

Mutta kun Tuppurainen on ainoa, joka saadaan kiinni.

Varsinaiset tekijät, Lundmark ja Baldauf, ovat jo siirtyneet Nokian johtoon ja nostamaan uusia hiuksianostattavia palkkoja, kannustimia, luontaisetuja, tulospalkkioita ja eläke-etuuksia ja mitä muuta kaikkea nämä korkeasta paikasta toiseen toisiaan kierrättävät "hallitusammattilaiset" ovatkaan itselleen ja toisilleen keksineet.

Ei ole vielä tiedossa, kuinka suurella summalla Uniper-möhläys tulee jokaista suomalaista veronmaksajaa (yleisin palkka 2600-2699 E/kk) rasittamaan.

Se on kuitenkin tiedossa, että kalliiksi käy. Ja varsinaiset tekijät sen kuin johtavat Nokiaa, kaukana tuskallisista neuvotteluista, kaukana vastuusta.

Kun valtionyritysten johdon palkkioita aikanaan alettiin hinata yksityisten suuryritysten johdon tulojen tasolle (mikä alkoi muistaakseni Mikael Liliuksen aloittaessa Fortumin johtajana), asiaa perusteltiin mm sillä, että ilman yksityispuolen kanssa kilpailukykyisiä palkkoja ei saataisi "päteviä johtajia". Asiaa muistaakseni perusteltiin myös "suurella vastuulla". 

Kuinka paljon on nähty pätevyyttä ja vastuunkantoa? 

Kuinka suurta pätevyyttä osoittavat Fortumin valtavat ja riskialttiit Venäjä-sijoitukset? Jaa että silloin oli maailma toinen? Eikö juuri pätevyydellä perusteltu johtajuus merkitse kykyä katsoa tulevaisuuteen, arvioida riskejä, varautua erilaisiin uhkiin? Eikö juuri valtionyrityksen johdolta sovi odottaa muunlaista taloudellista ajattelua kuin yksityiseltä kvartaalitaloudelta, jossa tuijotetaan vain lähikuukausien voittoihin (ja niistä johdolle lankeaviin kiitoksiin ja kannustimiin)?

Entä vastuunkanto? Kovastiko on langetettu aineellisia korvauksia kehnon johtamisen aiheuttamista vahingoista?

No esimerkiksi Fortumin nykyinen toimitusjohtaja Markus Rauramo sai puolisen miljoonan euron lisäpalkkion Uniper-asian hoitamisesta vielä tänä vuonna ja asian ollessa selvästi kaatumassa niskaan. Tämä siis kiinteän kuukausipalkan päälle (viime vuonna 125 000 E/kk). Ai niin, ja osakeperusteisten kannustimien (viime vuonna 1 006 000 E). Niin ja tietysti palkkaan sisältyvän vapaan auto- ja puhelinedun ja sähköajoneuvotuen päälle ja....

Tätä sopii kummastella niin palomiesten kuin sairaanhoitajienkin, joiden vastuu ja pätevyys katsotaan   2600-2699 E:n arvoiseksi kuukaudessa. Saavatko he tulospalkkion, jos potilas tai tulipalosta pelastettava menehtyy? Fortumin hallituksen logiikalla pitäisi saada.

Olen sitä mieltä, enkä varmaan yksin, että suurten yritysten kesken toisiaan kierrättävä "hallitusammattilaisten" kultapossukerho on käynyt niin kalliiksi, että se tulisi lopettaa, vaikka lailla. Kansallisomaisuutta on hukattu enemmän kuin tarpeeksi. Meidän yhteistä omaisuuttamme on hukattu, heitetty taivaan tuuliin - ja kaikki siksi, että on kuviteltu ahneuden olevan yhtä kuin pätevyys ja vastuunkantokyky.

HERRA KAFKA PALVELUYHTEISKUNNASSA

 Rakas herra Kafka,

en olekaan kirjoittanut Teille pitkään aikaan. Mutta se ei johdu suinkaan siitä, etteikö aihetta olisi, vaan pikemminkin siitä, että harhailen syvällä henkilökohtaisen Oikeusjuttuni yllätyksissä, eikä energiani riitä kertomaan kaikista niistä juuri Teille sopivista tapauksista, joihin lähes päivittäin törmään.

Elän näet nykyään dystopiassa, jota kutsutaan "palveluyhteiskunnaksi". Tänään, mennessäni pankkiin, jossa rahani ovat, törmäsin kuitenkin niin herkulliseen ja juuri Teille sopivaan asiaan, että kerrottavahan se on.

Tai siis yrittäessäni mennä pankkiin, jossa rahani ovat ja jolle maksan siitä, että se säilyttää rahojani. Kuten maksan myös siitä, että maksan omat laskuni. Sillä, uskokaa tai älkää, herra Kafka, nykyään asiakkaiden on itse maksettava laskunsa ja sitten maksettava pankille siitä, että itse maksamme omat laskumme.

Tiedän, että tällaista ei ollut Teidän aikananne. Ei tällaista ollut edes herra Brechtin aikana, joka kuitenkin kirjoitti suunnilleen niin, että pankin ryöstäminen ei rikoksena ole mitään verrattuna pankin omistamiseen.

Mutta asiaan. Minä siis menin pankkiin. Tai olisin mennyt, mutta tuulikaapin jälkeen vastassa oli vartija, joka ei päästänyt minua sisälle pankkiin, jossa rahani ovat.

Onko teillä aikavaraus? hän kysyi.

- Ei, minä sanoin. Siirtäisin vain omaa rahaani omalta tililtäni toiselle omalle tililleni. Kahden minuutin juttu.

- Kassapalveluita on seuraavan kerran perjantaina. Pääsette silloin, kun varaatte ajan. Tänään on kaikki ajat varattu.

- Miten minä varaan ajan, kun puhelinyhteyteen vaaditaan pankkitunnukset, eikä minulla ole niitä?

("Pankkitunnukset", herra Kafka, ovat pitkä numerosarja, jollaisia minun on humanistinaivoillani vaikea pitää muistissa ja joiden tarkoitus on olevinaan  suojata varojamme varkailta, jotka  halutessaan kuitenkin menevät heittämällä  näiden suojausten läpi.)

Jolloin vartija ojentaa minulle paperin, jossa on puheluohjeet ja tosiaan mainitaan, että pankkitunnusten sijasta voi käyttää sellaista sekavaa merkkiä -#-jota, kuten montaa muutakaan asiaa, en nyt jaksa ruveta Teille selittämään. Kuten sitäkään, että nettiohjeissa ei tuota vaihtoehtoa mainittu. ("Netti" tulee englannin kielen "verkkoa" merkitsevästä sanasta; kalojen sijaan se pyydystää ihmisiä, joista monet nykyään "roikkuvat netissä", joka on pyydystänyt heidät jonkinlaiseen varjotodellisuuteen, jossa he sätkivät avuttomina kuten eräs teidän hyönteiseksi muuttunut sankarinne.)

Summa summarum: kaivettuani ensin autoni lumikinoksesta, ajettuani pakkasessa ja huonossa ajokelissä kuusi kilometriä kaupunkiin siirtääkseni omalta tililtäni omaa rahaani toiselle omalle tililleni omassa pankissani - kaikki tämä koska oman kaupunginosani pankkikonttori on lopetettu kuten melkein kaikki muutkin pankkikonttorit - ovi suljetaan nokkani edessä ja kehotetaan varaamaan aika kahden päivän päähän. 

Ajoin siis kotiin ja tottelevaisesti soitin pankin puhelinpalveluun (mistä tietysti maksan operaattorille) ja sainkin ajan - viikon päähän. Eli jos olen kiltti tyttö, saan jo viikon kuluttua omassa pankissani siirtää rahojani omalta tililtäni toiselle omalle tililleni.

Mutta puhelinpalvelija kertoi myös, että jo seuraavana päivänä, perjantaina, pääsisin pankkiin ihan ilman ajanvarausta - siis aivan toisin, kuin mitä herra Vartija oli minulle sanonut. Tosin saattaisin joutua odottamaan ulkona pakkasessa 40 minuuttia, koska jonot tähän pankkiin ovat pitkät.

Asiakkaiden seisottaminen jonossa on tietysti yksi keino painostaa heitä siirtymään pankin sähköisiin palveluihin, mikä taas ei monille ole mahdollista. Minä puolestani yritän niitä "palveluja" välttää, koska ne ovat hyvin hauraita ja helposti häiriintyviä.

Niitä sanotaan "digitaalisiksi" ja,  kuten tiedätte, digitalis on sydänlääkettä, mutta yliannoksena tappavaa myrkkyä.. Yritän selittää: digitaalisilla palveluilla ei ole mitään tekemistä sydänlääkkeen sen paremmin kuin kyseisen sanan latinankielisen digitus ("sormi, varvas") perusmuodonkaan  kanssa, mikä tietysti vain todistaa, että ilmiön ovat luoneet ja nimenneet lukutaidottomat insinöörit. Ne ("digitaaliset palvelut") ovat eräänlaista sähköistä tiedonvälitystä, ja minulle se tuo mieleen sen Sokeiden elokuvateatterin, joka Teitä aikanaan niin kovasti huvitti. Tarjotaan sellaista tekniikkaa, joka osalle sen omistajista on mahdotonta käyttää, kuten elokuva silloin oli sen kyseisen elokuvateatterin omistajayhteisölle.

Huomaan eksyväni asiasta, mikä ei sinänsä ole mikään ihme.  Pankkiin sentään löysin, keskiviikkona, minulle varattuna aikana. Minut johdateltiin juhlallisesti lasiseinäiseen, kaiketi äänieristettyyn koppiin, ja ovi suljettiin. Minulle osoitettiin tuoli. Siis minulle jolle edelliskerralla oli osoitettu vain ovea, luovutettiin nyt peräti istuin alleni ikään kuin pankki olisi yhtäkkiä alkanutkin arvostaa minua asiakkaana. 

- Oletteko lukeneet viime torstain Moron? kysyin toivorikkaana. (Kyseinen paikallisjulkaisu oli arvostellut pankkien tapaa seisottaa iäkkäimpiä asiakkaitaan jonossa. Oliko pankkia alkanut hävettää? )

- Mitä?ihmetteli pankkihenkilö. Kävi ilmi, ettei hän ollut kuullutkaan kyseisestä artikkelista. Niin paljon julkisen sanan närkästys pankkia kiinnosti. Paljon innokkaammin hän totesi minulla ilmeisesti olevan tulossa "huomattavamman rahavirran".

Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, koska tarkoitukseni oli nyt kuten aikaisemminkin vain siirtää hiukan senttejä tililtä toiselle. - Minkä rahavirran? minä ihmettelin. - En tiedä mistä puhut!

Kävi ilmi, että pankki oli saanut vihiä piskuisessa metsässäni suoritettavasta pikku harvennuksesta, jonka mahdollinen taloudellinen tuotto parhaimmillaankin on lähinnä vaatimaton. Asian selvittyä minulta ei ihan viety istuinta altani mutta annettiin kyllä ymmärtää, etten minä mikään premium- eli ensiluokan asiakas ole, jollaisella on ihan oma sijoitusneuvojakin. Haluamani siirto sen sijaan kävi nopeasti. 

 Tarina siis tapahtuu Palveluyhteiskunnassa.

Pankkini nimi on Nordea, mikä ei tarkoita mitään, koska nykyään yritykset suosivat lukutaidottomien  kehittelemiä nimiä, joilla ei ole merkitystä, mutta sen edeltäjät olivat nimiltään Kansallis-Osake-Pankki ja Pohjoismaiden Yhdyspankki, ja niiden asiakas olin kunnes ne sulautuivat yhteen ja ottivat nimen Merita, mikä sekään ei oikeasti tarkoita mitään, mutta vihjaa epämääräisesti meriitteihin eli ansioihin En tiedä, kenen ansioista oli puhe, ehkä pankinjohtaja Björn Wahlroosin, jonka ansiot ovat kyseenalaiset, mutta tulot huomattavat. Asiakkaita olivat myös vanhempani ja isovanhempani, mutta asiakasuskollisuudella, edes ylisukupolvisella, ei ole tuolle sivistymättömän ahneuden temppelille vähintäkään merkitystä.

Niin että tähän on tultu, Herra Kafka. Pitäisi oikein poiketa haudallanne Prahassa heittämässä kivi. Mutta kun on tämä korona.

Mikä muuten ei tarkoita maanne rahayksikköä, vaan ahneuden aiheuttamaa maailmanlaajuista pandemiaa. Johon on kehitelty rokote toisensa perään, mutta virus viilettää edellä kehittäen itsestään aina uusia muunnoksia.  

Ylläoleva on kirjoitettu 11 päivää ennen kuin maailma muuttui ja vallan ja ahneuden hulluksi tekemä valtionpäämies lähetti sotilaansa naapuriin tuhoamaan, tappamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan. Hän nimittää toimenpidettä "erikoisoperaatioksi", eikä hänen maassaan ole enää laillista sanoa, että tsaarilla ei ole vaatteita. Jos joku lapsellinen erehtyy puhumaan totta, häntä uhkaa pitkä vankeustuomio. Tuohon verrattuna minun helmikuiset hankaluuteni ja pankkini ahneus ovat pikkujuttuja.

Olen vihannut sanaa "kunniaväkivalta", kun sillä tarkoitetaan miesten harjoittamaa naisten ja tyttöjen murhaamista. Nyt naapurivaltion päämies tavoittelee kunniaa sotarikoksilla ja rikoksilla ihmisoikeuksia vastaan.

Donna Leonin dekkarien komisario Brunetti lukee vapaa-aikoinaan antiikin kreikkalaisia. Kirjassa "Perintöprinssi" hän miettii, miksi antiikin sankarien tekojen motiivina oli aina kunnia, mutta nykyisten ahneus. Sama ahneus, josta pankkini asiakkaat maksavat. Sama jonka vuoksi ukrainalaiset kärsivät ja kuolevat.  

TAKSIN TILAAMINEN ON TAITOLAJI

 Kellahdin märällä nurmikolla. Suoraan olkapäälleni. Tuskankarjaisuni säikytti pikkulinnut puusta.

Päivystysapu-puhelinpalvelun naisoletettu käski mennä oitis Acutaan, ennen kuin lauantaijuopuneet ruuhkauttavat paikan. - Mutta et sää ambulanssia tarvitse, mene taksilla!

Taksi Tampereen puhelinautomaatti kertoi alkajaisiksi hirvittävän minuuttihinnan ja muut löpinät (hinnan koko ajan juostessa) ja että palvelu on ruuhkautunut (päättäjäisviikonloppu!) sekä että saadaksesi palvelua käytä joko robottijotakin (paina yksi) tai xxysovellusta (paina kaksi). Molemmat mahdollisuuksia, joita meikäläisen mummupuhelin ei tunne.

Soitan ensin yhdelle, sitten toiselle naapurille, tuttavalle, kummipojalle, kylänmiehelle. Kuka on jo Järvenpäässä menossa anopin synttäreille, kuka lähestyy Nokiaa ja ylioppilasjuhlia; jonkun puhelin ei vaan vastaa. Epätoivoissani soitan Taksi Tampereelle yhä uudestaan kuullakseni saman löpinän helvetilliseen minuuttihintaan. Samalla kävelen yksikätisenä Veijanmäenkatua miettien, kenen ovea kehtaan soittaa ja kysyä kyytiä. Kadun päässä asuva taksimies kaartaa autollaan liikenteeseen juuri niin kaukana, ettei havaitse huidontaani.

Lorun lopuksi soitan 112:een, selitän tilanteen ja sanon ettei tässä nyt muu auta, ja ambulanssi luvataankin, mutta ei minua kuljettamaan vaan tilaamaan taksi (!!!). Ja ambulanssi tosiaan tulee, ystävällinen henkilökunta tsekkaa verenpaineeni (200/107, kuulemma ihan normaali siinä kiihtymystilassa!), verensokerin ja ties mitä. Ja ihan totta, soittaa taksin! Heidän puhelimensa soveltuu xxysovellukseen, ja niin nousen ambulanssista ja kipuan taksiin, joka kiidättää minut toistaiseksi suhteellisen ruuhkattomaan Acutaan, missä parikymmentä henkeä tuijottaa puhelimiaan.

Kaivan kassistani Ed McBainin dekkarin ja tunnen tulleeni Truffautin Fahrenheit 451:n maailmaan, missä kirjat on kielletty,  ja palomiehet polttavat kirjat tavattaessa. Palomiehiä ei sentään ilmesty, vaan jonkin ajan kuluttua nuorukainen, joka johdattaa minut ja olkapääni röntgeniin. Ja sitten odotetaan. Ja tuijotetaan puhelimia. Siis joka iikka, vauvasta vaariin, kaikki aulassa odottavat ihmiset tuijottavat puhelinta. Kukin omaansa. Paitsi minä. Minulla on kirja.

Vuodentakaisesta Acuta-kokemuksesta viisastuneena varasin mukaan eväät ja narskutan omenaa. Totean, että aulan automaatissa ei laktoosi-gluteeni-intolerantille ole edelleenkään muuta kuin mustaa kahvia.

Tällä kertaa reissu kestää vain kolmisen tuntia (viimeksi muistaakseni viisi). Lähtiessäni käsi kantositeessä on Taksi Tampereen ruuhka hellittänyt, ja helvetillisellä minuuttihinnalla tilaamani taksi saapuu kahden tekstiviestin saattelemana. Kotiportilla saan yli kahdenkymmenen euron laskun. Mennessä täsmälleen sama matka maksoi 13 euroa. Lisäksi saan tulevaisuudessa ainakin kympin verran lisää puhelinlaskuuni Taksi Tampereen tyyriiseen palvelunumeroon soittamistani puheluista.

Tarinan opetus 1: Me elämme operaattorien armoilla. Tarvitsemmepa sitten taksia tai terveydenhoitoa, joudumme maksamaan palvelujen lisäksi (jos niitä palveluja yleensä saa)myös niitä välittäville operaattoreille, joiden automaattien vastauksia   ja "palvelemme teitä mahdollisimman pian"-lupauksia seuraavaa huonosti sovitettua musiikkia joudumme kuuntelemaan minuutti- tai jopa tuntikaupalla, ja koko ajan operaattorin kassa kilisee iloisesti.

Opetus 2: Anne Berner onnistui pilaamaan maamme taksipalvelut niin perusteellisesti, että häntä voi kiistatta pitää yhtenä maalle kalleimmaksi käyneistä ministereistä.

Opetus 3: Berner ja operaattorit yhdessä ovat tehneet taksin tilaamisesta taito- ja välinelajin, joka vaatii erikoisosaamista ja hintavia välineitä, joilla on lyhyt elinkaari ja raskas hiilijalanjälki.  

Opetus 4: Ruohonleikkurin puhdistusjätteet kannattaa aina siivota heti pois nurmikolta. Mössääntynyt ruohosilppu on sateen jälkeen varsinainen liukumiina.

CASABLANCA ON SUOMEN KOKOINEN

 Äskeisessä Yle Teeman Eksoottiset junamatkat-ohjelmassa käytiin Marokossa ja ajeltiin rautatiellä, jonka oli meininki ulottua aina Timbuktuun asti. Matkalla poikettiin muun muassa Casablancan legendaarisessa kaupungissa - legendaarisessa lähinnä samannimisen elokuvan ansiosta, jota tähdittävät  Humphrey Bogart ja Ingrid Bergman ja joka on kylläkin filmattu lähinnä Hollywoodissa.

Mikä sitten selittääkin sen, että todellinen Casablanca poikkeaa melkoisesti mielikuvista. Muun muassa siinä, että leffassa pikkukaupungilta vaikuttanut taajama onkin runsaan viiden miljoonan asukkaan suurkaupunki. Eli asukasmäärältään Suomen kokoinen, mutta ei tosiaankaan pinta-alaltaan.

Casablancassa on yksi ratikkalinja. Siis kaupungissa, joka on erittäin väkirikas ja rakenteeltaan kompakti, on katsottu tarpeelliseksi rakentaa vain yksi ratikkalinja. 

Montako linjaa on Tampereella ja montako lisää on tulossa? Tässä alueellisesti laajassa mutta harvaanasutussa pikkukaupungissa. Jonka rakenne jo sinänsä kertoo, että täällä ratikka ei tule koskaan kannattamaan. Ei vaikka rakennusliikkeiden riemuksi suunniteltaisiin kuinka paljon uutta kerrostaloasutusta ratikkareittien varrelle.

Mutta mitäs virkamiehet ja heidän kanssaan kompuksessa olevat rakennusliikkeet siitä piittaavat, eiväthän he sitä kustanna, vaan me, veronmaksajat. Me joilta ei ole kysytty.

Ohjelman aiheena ei kuitenkaan ollut ratikka vaan rautatie, joka oli siis meininki rakentaa Timbuktuun asti helpottamaan siirtomaa-Ranskan sotilaskuljetuksia ja sitä kautta Afrikan rikkauksien hyödyntämistä.

Marokossa kiskoliikenteellä on ihan omat ongelmansa. Eräs ohjelman junista kuljettaa hiekkaa Saharaan. Siis hiekkaa Saharaan! Siitä syystä, että syksyllä etanalaumat tungeksivat kiskoille, ja ellei kiskoja hiekoiteta, junat luiskahtelevat etanalimassa pois raiteiltaan.

Toinen ongelma ovat hiekkamyrskyt. Siitä varten junissa on erityiset "hiekkamiehet", jotka isolla sakilla lapioivat pois  hiekkamassoja, jotka muuten suistaisivat junat kiskoilta.

Jotenkin Saharan junaliikenteen ongelmat toivat mieleen Tampereen ratikat, joilla tuntuu olevan taipumus suistua raiteilta vähän väliä, ja lapiomiehiä on niittenkin kiskoilla tarvittu, vaikka ei vielä hiekkamyrskyn vuoksi.

 Ranskalaisten Saharan-rautatie päättyy hyvän matkaa ennen Timbuktua, sillä sen suunnittelijat tulivat lopulta järkiinsä. Mutta Tampereella meinataan jatkaa ratikkalinjoja niin Koilliskeskukseen kuin Pirkkalaankin, ilmeisesti siinä uskossa, että kun tarpeeksi ratikkaa rakennetaan, niin sen ympärille kasvaa sen edellyttämä tiivis suurkaupunki

Minä en ammoisella Marokon matkallani rautatietä nähnytkään. Mutta olen kyllä ainoa tuntemani henkilö, joka on Saharassa autolla ajaessaan juuttunut märkään liejuun. Oli joulukuu, ja punainen hiekka oli sateessa muuttunut imeväksi massaksi, enkä minä ole koskaan ymmärtänyt niitä viittomia, joilla miehet antavat merkkejä auton ajajalle. Poikaystäväni ja monta poliisia viittilöivät juuri niin kuin miehillä on tapana ja minä ymmärsin ne juuri niin kuin minulla on tapana, sillä tuloksella että upposin vielä syvemmälle. Eivätkä he olleet yhtään iloisia joutuessaan tuuppaamaan autoa haarojaan myöten punaisessa liejussa. 

Mutta se on ihan toinen tarina.

"Play it again, Sam!"  

VANHAINKODISTA KORRUPTION JÄLJILLE?

Viime keskiviikon Tamperelainen suvaitsi julkaista juttuni De Gamlas Hemistä. Toivoin siinä sydämeni pohjasta, ettei "sisäilma-asiantuntijoita" päästetä turmelemaan vielä tätäkin jugendhelmeä ymppäämällä siihen koneellista ilmanvaihtoa, mistä operaatiosta on jo saatu lukuisia murheellisia esimerkkejä, päällimmäisenä mielessä Nekalan koulu, jonka remonttitohelointi pilasi tällä vuosituhannella.

Vertasin jutussa nykyistä koneilmastointiuskontoa 1970-luvun "hyvän rakentamisen" ohjeisiin, joiden vuoksi omakotirakentajat pakotettiin rakentamaan sutta ja sekundaa - räystäättömiä tasakattoja, jotka olivat niin ilmastoon kuin maisemaankin sopimattomia. Kun talot sitten , kuten odottaa saattoi, alkoivat homehtua, joutuivat samat omakotirakentajat hakemaan ja maksamaan uusia rakennuslupia voidakseen korjata omaisuutensa käyttökelpoisiksi.

Tamperelaisen juttuun saamastani palautteesta kävi ilmi, että tätä nykyä on koneellisen ilmanvaihdon kanssa sama juttu: rakentajat melkein pakotetaan suunnittelemaan taloihinsa koneellinen ilmastointi. Muuten se lupa ei vaan heru.

"Hyvän rakentamisen" ohjeet olivat käsittääkseni peräisin aika pieneltä herraseuralta. Ei ole tullut korviini, että he olisivat koskaan joutuneet vastaamaan antamistaan tolkuttomista ohjeista ja niiden aiheuttamista omaisuudenmenetyksistä. Mutta tietynlaiset rakennusliikkeet aivan varmasti ohjeista hyötyivät, mahdollisesti myös heidän kumppaninsa kuntien ja kaupunkien kaavoitus- ja rakennuslupaosastoilla. Entä ohjeiston antajat itse? Olivatko he vain rakentamista ja vallitsevaa ilmastoa ymmärtämättömiä tomppeleita, joilla oli liikaa valtaa? Vai ovelia kavereita, joilla oli läheiset suhteet tasakattorakentajiin?

Tällä hetkellä koneellista ilmastointilaitteistoa tuottavien ja rakentavien yritysten kassa kilisee jatkuvasti.

Koska minulla on paha tapa ajatella rahavirtoja ja niiden suuntaa, en voi olla itsekseni kyselemättä, eikö tässä olisi tutkivan journalismin paikka. Kaavoitus ja yleensä rakentaminen on tyypillisesti rakenteellisen korruption aluetta. Virtaako rahaa mahdollisesti myös kaupunkien ja kuntien virkamiesten suuntaan?

Vai mitä pitäisi ajatella tilanteessa, jossa tulee yhä uusia viestejä sisäilmaremonteista, joiden jälkeen sekä talo että ihmiset sen sisällä voivat huonosti?