Rakas herra Kafka,
en olekaan kirjoittanut Teille pitkään aikaan. Mutta se ei johdu suinkaan siitä, etteikö aihetta olisi, vaan pikemminkin siitä, että harhailen syvällä henkilökohtaisen Oikeusjuttuni yllätyksissä, eikä energiani riitä kertomaan kaikista niistä juuri Teille sopivista tapauksista, joihin lähes päivittäin törmään.
Elän näet nykyään dystopiassa, jota kutsutaan "palveluyhteiskunnaksi". Tänään, mennessäni pankkiin, jossa rahani ovat, törmäsin kuitenkin niin herkulliseen ja juuri Teille sopivaan asiaan, että kerrottavahan se on.
Tai siis yrittäessäni mennä pankkiin, jossa rahani ovat ja jolle maksan siitä, että se säilyttää rahojani. Kuten maksan myös siitä, että maksan omat laskuni. Sillä, uskokaa tai älkää, herra Kafka, nykyään asiakkaiden on itse maksettava laskunsa ja sitten maksettava pankille siitä, että itse maksamme omat laskumme.
Tiedän, että tällaista ei ollut Teidän aikananne. Ei tällaista ollut edes herra Brechtin aikana, joka kuitenkin kirjoitti suunnilleen niin, että pankin ryöstäminen ei rikoksena ole mitään verrattuna pankin omistamiseen.
Mutta asiaan. Minä siis menin pankkiin. Tai olisin mennyt, mutta tuulikaapin jälkeen vastassa oli vartija, joka ei päästänyt minua sisälle pankkiin, jossa rahani ovat.
Onko teillä aikavaraus? hän kysyi.
- Ei, minä sanoin. Siirtäisin vain omaa rahaani omalta tililtäni toiselle omalle tililleni. Kahden minuutin juttu.
- Kassapalveluita on seuraavan kerran perjantaina. Pääsette silloin, kun varaatte ajan. Tänään on kaikki ajat varattu.
- Miten minä varaan ajan, kun puhelinyhteyteen vaaditaan pankkitunnukset, eikä minulla ole niitä?
("Pankkitunnukset", herra Kafka, ovat pitkä numerosarja, jollaisia minun on humanistinaivoillani vaikea pitää muistissa ja joiden tarkoitus on olevinaan suojata varojamme varkailta, jotka halutessaan kuitenkin menevät heittämällä näiden suojausten läpi.)
Jolloin vartija ojentaa minulle paperin, jossa on puheluohjeet ja tosiaan mainitaan, että pankkitunnusten sijasta voi käyttää sellaista sekavaa merkkiä -#-jota, kuten montaa muutakaan asiaa, en nyt jaksa ruveta Teille selittämään. Kuten sitäkään, että nettiohjeissa ei tuota vaihtoehtoa mainittu. ("Netti" tulee englannin kielen "verkkoa" merkitsevästä sanasta; kalojen sijaan se pyydystää ihmisiä, joista monet nykyään "roikkuvat netissä", joka on pyydystänyt heidät jonkinlaiseen varjotodellisuuteen, jossa he sätkivät avuttomina kuten eräs teidän hyönteiseksi muuttunut sankarinne.)
Summa summarum: kaivettuani ensin autoni lumikinoksesta, ajettuani pakkasessa ja huonossa ajokelissä kuusi kilometriä kaupunkiin siirtääkseni omalta tililtäni omaa rahaani toiselle omalle tililleni omassa pankissani - kaikki tämä koska oman kaupunginosani pankkikonttori on lopetettu kuten melkein kaikki muutkin pankkikonttorit - ovi suljetaan nokkani edessä ja kehotetaan varaamaan aika kahden päivän päähän.
Ajoin siis kotiin ja tottelevaisesti soitin pankin puhelinpalveluun (mistä tietysti maksan operaattorille) ja sainkin ajan - viikon päähän. Eli jos olen kiltti tyttö, saan jo viikon kuluttua omassa pankissani siirtää rahojani omalta tililtäni toiselle omalle tililleni.
Mutta puhelinpalvelija kertoi myös, että jo seuraavana päivänä, perjantaina, pääsisin pankkiin ihan ilman ajanvarausta - siis aivan toisin, kuin mitä herra Vartija oli minulle sanonut. Tosin saattaisin joutua odottamaan ulkona pakkasessa 40 minuuttia, koska jonot tähän pankkiin ovat pitkät.
Asiakkaiden seisottaminen jonossa on tietysti yksi keino painostaa heitä siirtymään pankin sähköisiin palveluihin, mikä taas ei monille ole mahdollista. Minä puolestani yritän niitä "palveluja" välttää, koska ne ovat hyvin hauraita ja helposti häiriintyviä.
Niitä sanotaan "digitaalisiksi" ja, kuten tiedätte, digitalis on sydänlääkettä, mutta yliannoksena tappavaa myrkkyä.. Yritän selittää: digitaalisilla palveluilla ei ole mitään tekemistä sydänlääkkeen sen paremmin kuin kyseisen sanan latinankielisen digitus ("sormi, varvas") perusmuodonkaan kanssa, mikä tietysti vain todistaa, että ilmiön ovat luoneet ja nimenneet lukutaidottomat insinöörit. Ne ("digitaaliset palvelut") ovat eräänlaista sähköistä tiedonvälitystä, ja minulle se tuo mieleen sen Sokeiden elokuvateatterin, joka Teitä aikanaan niin kovasti huvitti. Tarjotaan sellaista tekniikkaa, joka osalle sen omistajista on mahdotonta käyttää, kuten elokuva silloin oli sen kyseisen elokuvateatterin omistajayhteisölle.
Huomaan eksyväni asiasta, mikä ei sinänsä ole mikään ihme. Pankkiin sentään löysin, keskiviikkona, minulle varattuna aikana. Minut johdateltiin juhlallisesti lasiseinäiseen, kaiketi äänieristettyyn koppiin, ja ovi suljettiin. Minulle osoitettiin tuoli. Siis minulle jolle edelliskerralla oli osoitettu vain ovea, luovutettiin nyt peräti istuin alleni ikään kuin pankki olisi yhtäkkiä alkanutkin arvostaa minua asiakkaana.
- Oletteko lukeneet viime torstain Moron? kysyin toivorikkaana. (Kyseinen paikallisjulkaisu oli arvostellut pankkien tapaa seisottaa iäkkäimpiä asiakkaitaan jonossa. Oliko pankkia alkanut hävettää? )
- Mitä?ihmetteli pankkihenkilö. Kävi ilmi, ettei hän ollut kuullutkaan kyseisestä artikkelista. Niin paljon julkisen sanan närkästys pankkia kiinnosti. Paljon innokkaammin hän totesi minulla ilmeisesti olevan tulossa "huomattavamman rahavirran".
Nyt oli minun vuoroni hämmästyä, koska tarkoitukseni oli nyt kuten aikaisemminkin vain siirtää hiukan senttejä tililtä toiselle. - Minkä rahavirran? minä ihmettelin. - En tiedä mistä puhut!
Kävi ilmi, että pankki oli saanut vihiä piskuisessa metsässäni suoritettavasta pikku harvennuksesta, jonka mahdollinen taloudellinen tuotto parhaimmillaankin on lähinnä vaatimaton. Asian selvittyä minulta ei ihan viety istuinta altani mutta annettiin kyllä ymmärtää, etten minä mikään premium- eli ensiluokan asiakas ole, jollaisella on ihan oma sijoitusneuvojakin. Haluamani siirto sen sijaan kävi nopeasti.
Tarina siis tapahtuu Palveluyhteiskunnassa.
Pankkini nimi on Nordea, mikä ei tarkoita mitään, koska nykyään yritykset suosivat lukutaidottomien kehittelemiä nimiä, joilla ei ole merkitystä, mutta sen edeltäjät olivat nimiltään Kansallis-Osake-Pankki ja Pohjoismaiden Yhdyspankki, ja niiden asiakas olin kunnes ne sulautuivat yhteen ja ottivat nimen Merita, mikä sekään ei oikeasti tarkoita mitään, mutta vihjaa epämääräisesti meriitteihin eli ansioihin En tiedä, kenen ansioista oli puhe, ehkä pankinjohtaja Björn Wahlroosin, jonka ansiot ovat kyseenalaiset, mutta tulot huomattavat. Asiakkaita olivat myös vanhempani ja isovanhempani, mutta asiakasuskollisuudella, edes ylisukupolvisella, ei ole tuolle sivistymättömän ahneuden temppelille vähintäkään merkitystä.
Niin että tähän on tultu, Herra Kafka. Pitäisi oikein poiketa haudallanne Prahassa heittämässä kivi. Mutta kun on tämä korona.
Mikä muuten ei tarkoita maanne rahayksikköä, vaan ahneuden aiheuttamaa maailmanlaajuista pandemiaa. Johon on kehitelty rokote toisensa perään, mutta virus viilettää edellä kehittäen itsestään aina uusia muunnoksia.
Ylläoleva on kirjoitettu 11 päivää ennen kuin maailma muuttui ja vallan ja ahneuden hulluksi tekemä valtionpäämies lähetti sotilaansa naapuriin tuhoamaan, tappamaan, raiskaamaan ja kiduttamaan. Hän nimittää toimenpidettä "erikoisoperaatioksi", eikä hänen maassaan ole enää laillista sanoa, että tsaarilla ei ole vaatteita. Jos joku lapsellinen erehtyy puhumaan totta, häntä uhkaa pitkä vankeustuomio. Tuohon verrattuna minun helmikuiset hankaluuteni ja pankkini ahneus ovat pikkujuttuja.
Olen vihannut sanaa "kunniaväkivalta", kun sillä tarkoitetaan miesten harjoittamaa naisten ja tyttöjen murhaamista. Nyt naapurivaltion päämies tavoittelee kunniaa sotarikoksilla ja rikoksilla ihmisoikeuksia vastaan.
Donna Leonin dekkarien komisario Brunetti lukee vapaa-aikoinaan antiikin kreikkalaisia. Kirjassa "Perintöprinssi" hän miettii, miksi antiikin sankarien tekojen motiivina oli aina kunnia, mutta nykyisten ahneus. Sama ahneus, josta pankkini asiakkaat maksavat. Sama jonka vuoksi ukrainalaiset kärsivät ja kuolevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti