MITÄ VIRKAA MUSEOVIRASTOLLA?

AL:n Moron 6.12. mukaan  Museovirasto on  hyväksynyt, että kolmannes suojellusta veturitallirakennuksesta puretaan. Mitä se merkitsee? Eikö Museoviraston tehtävä olekaan enää suojella ja pitää huolta siitä, että suojelu myös toteutuu? Paula Purhosen johtajakaudella Museovirasto tuntuu huolehtivan vähemmän varsinaisesta tehtävästään kuin siitä ettei nyt  vaan ärsytä omistajia. Se näkyi jo 1990-luvulla, kun virasto antoi esim. luvan Finlaysonin vanhimman rakennuksen, Vanhan Värjäämön, purkamiseen. 2000-luvun puolella sitten virastaan eläköitynyt  saman viraston  Härö rohkaisi tamperelaisia aktivisteja pitämään puoliaan, että Värjäämöä ei purettaisi. Ikään kuin virkamiesten ei kuuluisikaan enää tehdä itse hommiaan, vaan kuntalaisten pitäisi tehdä ne heidän puolestaan.

 

Ei meillä Suomessa sellaista määrää historiallisesti arvokkaita suojelukohteita ole, että niitä kannattaisi uhrata  maanomistajien mielistelylle tai - mikä vielä pahempaa - veturitallin tapauksessa  kehnolle ja ympäristöön sopimattomalle arkkitehtuurille.

Moron mukaan eräs purkamissyy  on ”veturitallin huono kunto”.  Rakennusten kunto on aina ”huono” kun niitä jostain syystä ei haluta säilyttää. Tein 1990-luvulla valtuustoaloitteen Tallipihan kunnostamiseksi. Kaupungin virkamiesten vastauksen mukaan Tallipihan rakennukset olivat niin kehnossa kunnossa, täynnä jos jotakin lattiasientä, että niiden kunnostaminen oli mahdotonta. Vielä siinä vaiheessa YIT:llä oli kova hinku saada ajoliikennesilta Tampellan puolelta Tallipihan kohdalle, joka olisi sitten purettu katuyhteyksien tieltä.

Kun YIT sai lupauksen tunnelista ja sen ansiosta syntyvästä tonttimaasta, Tallipihan rakennukset osoittautuivat täysin korjauskelpoisiksi ja remontoitiin. Tätä nykyä Tallipiha on yksi Tampereen vetonauloja. Mutta rakennusten ”huono kunto” kelpaa yhä edelleen purkamisperusteeksi, jos asialla  on  tarpeeksi vaikutusvaltainen ja virkamiehiin hyvissä suhteissa oleva taho. 

MIKSI KESKUSAREENASTA VAIETTIIN?

Nyt kun ”tunnelivaalien”  alla Aamulehti hysteerisesti säikytteli lukijoitaan niillä hirvittävillä kustannuksilla, joita Rantaväylän tunnelipäätöksen perumisesta ollenkaan koituu ja virkamiehet sananmukaisesti työkseen etsivät (keksivät?) yhä uusia ja isompia lukuja jatoisaalla ehdokkaiden enemmistö kuulutti tunnelivastaisuuttaan ja puolustajiksi ilmoittautuivat julkisesti vain Satu Hassi (vihr) ja Lasse Oksanen (sit), sitä alkaa ihmetellä, miksi kukaan (allekirjoittanutta lukuun ottamatta) ei inahtanut Keskusareenasta.

Aiotaanko koko järjettömästä suunnitelmasta pikku hiljaa , sijoittajien puutteessa, luopua, vai onko meininkinä tehdä finlaysonit? Eli ujuttaa Keskusareena läpi vaivihkaa kaikkien kohkatessa tunnelista, niin kuin Finlaysonille tehtiin tasan kaksikymmentä vuotta  sitten ”Tampellavaaleissa”?

Silloinhan valppaiden vihreiden (minun muiden mukana )kiinnittäessä kaiken huomionsa järjettömään ”Tamhattan”-suunnitelmaan ja Tampella-sopimuksen takana käytyyn vehkeilyyn, aivan vastaava vehkeily käytiin kulissien takana Finlaysonin kaavasta, jota valmistelevan KSOY:n johtaja ja pääomistaja Erkki Karvala ajelutti kovan pään virkamiehiä tutustuttamassa heitä Saksanmaan ihmeisiin ja allekirjoitutti heillä Finlaysonia koskevan sopimuksen, joka lyötiin valtuutettujen nenän alle vasta vuosien päästä, hirvittävässä mammuttilistassa, jonka valtuustoparka joutui käymään läpi yhdessä ainoassa kokouksessa.

Siinä jossa minäkin  voitonsamppanjat join. Eikä minkään juoman jälkimaku ole ollut suussani yhtä katkera.

Sillä vasta vuosien päästä hitaat aivoni alkoivat yhdistellä asioita. Eli: Miksi Kokoomus ja demarit vuonna 1992, vihreiden yli kaksinkertaistettua paikkalukunsa vaaleissa, niin hövelisti lupasivat heille tärkeän ympäristölautakunnan puheenjohtajan paikan. Miksi tälle paikalle, jota minä en ollut ilmoittanut haluavani, pantiin minua koskeva henkilöveto? Miksi mainitut puolueet niin innokkaasti hyväksyivät sen lautakunnan puheenjohtajaksi Jukka Järvisen? Miksi Järvinen perheineen muutti mukavasta omakotitalosta palvelujen vierestä keskustaan Varman taloon, jota KSOY saneerasi? Miksi se oli niin edullinen, että lapsiperheen kannatti muuttaa keskustaan? Miksi Järvinen rouvineen loikkasi Kokoomukseen  suurten tehdasaluekaavojen valmistuttua?

Vasta kun Järvinen saman lautakunnan puheenjohtajana, mutta sillä kertaa Kokoomuksen edustajana, edelleen Varman talossa asuen, nuiji läpi Varman omistamalle Finlaysonin alueelle vanhan värjäämön purkupäätöksen ja luvan KSOY:n suunnittelemalle vuokrakasarmille, minulla alkoi raksuttaa. Järvinen oli vanha KSOY:n työntekijä ja osa kaavoitukseen juntattua Kokoomuksen ja rakennusliikkeiden yhteistä värisuoraa.

Siinä vaiheessa päätökset olivat liian vanhoja oikeusasiamiehen tutkittaviksi ja minulla burnout. Järvinen oli saanut vaivoistaan jonkin virantapaisen kaupungilta.

Mutta nykypäivään. Keskusareena Oy:n ent. toimitusjohtaja , hallituksen pj ja ainakin vielä jokin aika sitten ainoa osakkeenomistaja Rikard  Bjurström lupasi kesällä, muistaakseni jo kolmannen kerran, julistaa sijoittajien nimet, minkä piti tapahtua syyskuussa. Ei tapahtunut taaskaan, siis ennen vaaleja. Sen sijaan julkistettiin uuden johtajan, Petri Olkinuoran, nimi.

Samainen Olkinuora oli Finlaysonin omistajan ,Tampereen Kiinteistö Investin, toimitusjohtaja 90-luvulla, kun Finlaysonin kaava junailtiin läpi. Ja kaavan suunnitteli aiemmin mainitun Karvalan KSOY joka nyt, kas sattumaa, on Keskusareenan ja kannen suunnittelijan Daniel Libeskindin paikallinen toimija.

Eli samat vanhat nimet pullahtavat taas esiin, tällä kertaa Libeskindin WTC-suunnitelman miniversiolla väritettyinä.

Vielä aihetta ajatteluun: Kiinteistö-Investin aikanaan kustantama selvitys Finlaysonin alueesta sisälsi ainakin Vanhan Värjäämön osalta virheitä (nimenomaan rakennuksen iästä), joita saatavissa olleista oikeista tiedoista huolimatta ei oikaistu, vaan valtuutetut saivat väärää tietoa ja tekivät sen pohjalta päätöksensä.

Itse en tunne Olkinuoraa, mutta kadunnimitoimikunnan jäsenenä sain häneltä välillisesti kirjeen. Se oli osoitettu kadunnimitoimikunnan puheenjohtajalle Juha  Jaakolalle ja vaati, että Finlaysonin alueen nimistöön ei saanut tulla Venäjään viittaavia nimiä, koska Finlaysonilla, Olkinuoran mukaan, ei ollut mitään suhteita Venäjään.

Siis Finlaysonilla, jonka perustaja, James F., sai ystävältään tsaarilta kehotuksen ja perustamisrahan tehtaaseen, jonka myöhemmistä omistajista ainakin Nottbeckit olivat tsaarin perheystäviä, ja vierailuja tehtiin puolin ja toisin.

Olkinuoran liikemiestaidoista en tiedä, mutta ainakin totuuden suhteen hän vaikuttaisi olevan säästäväinen mies. Tämän totesi silloinen kadunnimitoimikunta, jonka jäsen, sittemmin edesmennyt Mauri Sirnö, totesi  kapitalistin olevan niin uhossaan, että luulee voivansa muuttaa historiankin mieleisekseen.

Odotan nyt suurella kiinnostuksella Olkinuoran ilmoituksia Keskusareena-hankkeen nykyvaiheesta. Vaalit ovat menneet, joten niiden pelossa ei enää tarvitse sijoittajien nimiä pimittää.

 

2.11. 12. Tapaamme taas tunnelimörön. Tällä kertaa se on eduskunnan liikennevaliokunnan pj Arto Satonen (Kok), joka Aamulehdessä pelottelee. Tampere menettää valtion lupaamat tunnelirahat, jos niitä ei pian aikaa käytetä. Samassa yhteydessä AL taas toistaa sen moneen kertaan esitetyn tod. näk. alimitoitetun kustannusarvion 185 miljoonaa ja lupailee kaupungille 80 miljoonan korvauksia maa-alueista ja kaavoituskorvauksista. Kyllä joillakuilla nyt kova hätä on sen tunnelin kanssa.

TAPAAMME TAAS HERRA KAFKAN

Dobri  den, pan Kafka, miten voitte? Vaikutatte väsyneeltä? Kestättekö hiukan lisämateriaalia  LINNAn uuteen versioon?

Tampere on siis kaupunki, joka haluaa rakentaa kaksi kilometriä tunnelia tasaiselle maalle. Mutta ei siinä kaikki. Virkamiehet ovat päättäneet sijoittaa kaikkien kaupungin museoiden varastot  yhteen ja samaan rakennukseen, jonka sijainti on huolellisesti ilmoitettu julkisuuteen.

Eikä siinä kaikki. Parasta on, että talo ei pidä vettä, mikä kävi ilmi menneenä sadekesänä.

Että sillä lailla. Tulkaa, taidevarkaat ja sabotaashintekijät, jos mielitte ehtiä ennen seuraavaa massiivista vesivahinkoa! Vihje: paikassa tulevat olemaan niin  ne kaupungin omistamat taideteokset, joille ei ole tilaa Taidemuseossa, koska sen alakerran tiloihin sullotaan Muumilaakso kuin myös kaikki suljettujen museoiden aarteet: Nukke- ja pukumuseon varastot, Nykytaiteen Museon huolella ja asiantuntemuksella koottu  kokoelma ja niin edelleen, pitäkää hauskaa!  

 

VAALIMAINONTAA VERORAHOILLA

Tampereen Liikuntasanomat 2/2012, julkaisija Tampereen kaupungin liikuntapalvelut, painosmäärä 3000 kpl, ilmestyi sopivasti vaalien alla. Lehden kannessa komeilee ”Lasse Eskonen, merkittävä urheilu- ja liikuntavaikuttaja Tampereella”. Sivun 4 täyttää Lasse Eskosen hymyilevä potretti, josta alkaa kahden aukeaman artikkeli ”Sprintteristä merkittäväksi urheilu- ja liikuntavaikuttajaksi Tampereella”. Sivulla viisi saamme ihailla ”komeaa viiririvistöä” liikuntavaikuttajan kotona, ja seuraavalla aukeamalla ovat vuorossa hra Eskosen mestaruusmitalit ja herra itse Pyynikin lehterillä.

Siis sopivasti juuri vaalien alla me, sinä ja minä, armas lukija, ja mukanamme kaikki muutkin Tampereen veronmaksajat, saimme ilon kustantaa Eskoselle  6 sivua näyttävää vaalimainosta.

Tällaisena maailmanaikana, kun yhteisöverotulot laskevat kuin lehmän häntä ja lakisääteiset palvelut on kuitenkin jollain tapaa hoidettava ja kun kaupunkikonserni keskittyy ”ydintoimintoihin”, säästää hoitajista, vaipoista ja katuvaloista, rahaa sentään piisaa yksittäisen ehdokkaan vaalimainoksiin.

Onko Eskosen mainostaminen kaupungin ydintoimintoihin kuuluva asia? Vai sopisiko tapaus jonkin aivan muun nimikkeen alle? Kaupungin varojen väärinkäytön?

 

HERRA KAFKA?

Mistä Te siihen putkahditte? Miksi heristätte kynäänne? Haluatteko muistuttaa, että jos kaupungin kuntademokratiayksikkö on tosiasiassa Kokoomuksen mainostoimiston haarakonttori, on Liikuntapalvelut Eskosen yksityinen mainostoimisto?

Ja että me, kuntalaiset, sen kuin maksamme?

 

 

 

HEITTEILLEJÄTTÖÄ?

Mielenterveydenhoidon laitospaikkoja  on  maassamme 90-luvulta lähtien systemaattisesti vähennetty.

Esimerkiksi koulusurmien yhteydessä (mm Jokelan tapaus) on taustalla ollut (tässä tapauksessa vanhempien) turhia yrityksiä saada ongelmainen hoitoon, koska myös avohoidossa on valtavia puutteita.

Viimeisin julkisuuteen tullut hoitoonpääsemättömyystapaus  on  Aikatalon ampuja kesältä 2012.

Syytetty oli käynyt kesän aikana psykologilla. Perhe oli yrittänyt saada häntä hoitoon Jorvin sairaalaan, minne häntä ei kuitenkaan otettu, ”sillä hän ei ollut psykoosissa”(HS. 27.11.12.).

Eli kyseessä oli mielenterveyspotilaan heitteillejättö. Pyttytuomio ei kuitenkaan uhkaa Jorvin sairaalan henkilökuntaa tai  laitospaikkojen vähentämisestä päättäneitä poliitikkoja ja virkamiehiä, vaan potilasta.

Kuinka monta mielenterveyshoitojärjestelmämme heitteille jättämää tekee  itsemurhan ?   Kuinka monta perhettä pelastuisi raastavalta surulta, jos julkistalouden säästöt kohdistettaisiin muualle kuin heikoimpiin, apua eniten tarvitseviin?

 

Ja: milloin oikeuden eteen pannaan ne todelliset syylliset? Ne jotka estivät hoidon sitä tarvitsevalta?

 

NOUSUKKAAT  KEHNOINE  MAKUINEEN

pilaavat paitsi kaupungit  huonolla rakentamisella, myös ruokakulttuurin kekkuloinnillaan.

HS 23.11.12. kertoi, että yksin kokkolalaisessa Trio-Trading AB:ssa  leikataan Norjan lohesta 200 000 kiloa päitä, ruotoja ja vatsarasvaa, jotka menevät hukkaan.

Tampereella sai vielä jokunen vuosi sitten lähimarketistani  ruotoja ja päitä, jotka ovat paitsi parasta soppa-ainesta, myös edullista laihallekin kukkarolle.

Sitten ruodot katosivat tiskiltä. Nyt viimeinen paikka, missä vielä olen Tampereella  soppatarpeita nähnyt, on Kauppahallin Nygren.

HS:ssa Trio-Tradingin edustaja kertoi lohenpäiden pian lähtevän Kiinaan, missä niitä pidetään herkkuna.

Kalatalouden Keskusliito järjestöjohtaja Risto Vesa puhui samassa jutussa Suomen ”roskakalojen”, särjen ja lahnan, kalastuksesta. Pian lähtenee, jos liiton tavoite toteutuu, ”vähintään miljoona kiloa särkiä ja lahnaa pakastekonteissa Kiinaan”, jolloin ”vähempiarvoisen kalan pyynti käy jopa kannattavaksi”.

Olen tyrmistynyt. Nalle Wahlroos valittelee villisammen mädin vaikeaa saatavuutta. Omassa maassa ei tiedetä minne lykättäisiin valtavia särkisaaliita. Ja todellisen maistajan suussa särjen mäti on ylintä herkkua.

Onko vikana halpa hinta vai liian helppo saatavuus? Eikö särki ole tarpeeksi fiiniä, eikö sen syöminen viestitä varakkuudesta, ja onko nousukkaiden maku ohjattavissa sillä että jostain tehdään tyyristä ja vaikeasti saatavaa?

Entä jos nostettaisiin ”roskakalan” hintaa? Maittaisiko se paremmin? Kilpailisivatko huippuravintolat särkisaaliista?

Tietysti on mukavaa, että kiinalaiset saavat syödäkseen terveellistä särkeä, lahnaa ja lohenpäitä. Mutta kun samaan aikaan touhutaan siitä lähiruuasta. Ja Lokan altaan särjen raijaaminen Kiinaan on tasan yhtä ekologista kuin vietnamilaisen pangasiuksen (muistinkohan kalan nimen oikein?) kuljettaminen Suomen kalatiskeille, missä sitä on saanut ajoittain halvemmalla kuin Selkämeren vastakalastettua silakkaa.

Hoitokalastuksessa saatua särkeä syötetään kuulemma minkeille tai haudataan maahan. Oikein näen mielessäni, miten toisaalla bobcatit upottavat kalatonneja Sodankylän maaperään. Ja Helsingissä ihmisiä seisoo satojen metrien leipäjonoissa.

 

Onko järki kadonnut jonnekin?

VIHREIDEN RAJOITUSESITYS

Vihreiden Tampereen valtuustoryhmässä oli 90-luvun loppuun mennessä kaksi vaaleissa heikosti menestynyttä pariskuntaa kahminut kaikki tärkeimmät lautakuntapaikat sekä kaupunginhallituksen jäsenyyden, käytännössä kaiken olennaisen vallan. Vuoden 2000 vaalien alla panin ehdokkuudelleni ehdoksi  sen, että vaalien jälkeen todellinen valta jaetaan niille, joilla on suurin äänestäjien valtuutus eli eniten ääniä, jotta kuntalaisten tahto, jota myös demokratiaksi nimitetään, toteutuisi.

Ei kelvannut.

Nyt  vihreät esittävät valtakunnantasolla, että poliitikkojen kausia rajattaisiin. Kuulemma demokratian paremmaksi toteutumiseksi. Mielestäni edelleen olisi olennaisempaa, että todellinen valta sälytettäisiin niille, joita äänestäjät ovat vallan kahvaan halunneet, ja vaalien jälkeinen suhmurointi estettäisiin.

VÄÄRÄÄ NÖYRYYTTÄ?

AL 29.11. Jukka Koo (Salonen) kirjoittaa kansallisen itsetunnon tärkeydestä ja viittaa muun muassa suomalaisten kummaan suhtautumiseen omaan uskontoonsa. Miten sillä toisten uskontoa ja kulttuuria kunnioitetaan, että hylätään omaan uskontoon ja taustaan kuuluvat suvi- ja jouluvirret.

Yliarvostaako suomalainen nöyryyden hyvettä? Mitäs meitin tämmöisten ihmisten? Mitäs meitin kulttuurista?

Hiukan samaa näkyy suomalaisten harjoittamassa ikärasismissa, jota jopa vanhat ihmiset itse harjoittavat itseään kohtaan. Mitäs tämmönen vanha ihminen tarvitsee…

Ikään kuin vanhalla olisi omastakin mielestään vähäisempi ihmisarvo kuin työikäisellä. Vanhojen akkojen pitäisi yhtyä Astrid Lindgreniin, joka huusi kuvaajalle puusta:”Gamla käringar har rätt att klättra i träd!”

Oikeus siihen ja paljoon muuhun. Suvivirteenkin.

KLUBIUKKO JA MÄKKÄRI

 Tupakkalaki innosti kaiken maailman pipopäät. Tuhosivat Klubimiehen Tampereen Teatterin katolta, mokomat. Vähemmän vahinkoa tyylikäs Klubi-mies kansanterveydelle aiheutti  kuin ympäri maata rehentelevät mäkkärimainokset.

MAAILMAN ÖKYRIKKAAT OVAT YHTYNEET

TV1 esitti 28.11.12. Oscar-palkitun dokumentaristin Alex  Gibneyn  hienon dokkarin UNELMIEN UMPIKUJA,  joka  tiivistää köyhyyden ongelman hienosti yhdelle ainoalle kadulle, New Yorkin Park  Avenuelle, jonka numerossa 740 asuu enemmän miljonäärejä kuin missään muussa maailman rakennuksessa. Katu jatkuu Harlem-joen pohjoispuolella Bronxissa, missä 700 000 asukkaasta  40% on köyhiä.

Gibneyn mukaan köyhyys on syntynyt siten, että rikkaat ovat imuroineet rahat köyhiltä. Verolait suosivat rikkaita: pääomavero on 15 prosenttia. Eniten tienaavilla on pienempi veroprosentti kuin kaupan kassalla. Kassaneidilla kun ei ole tilaisuutta vaikuttaa päättäjiin.  70-luvulla rikkaat alkoivat vakavissaan lobbata poliitikkoja. 80-luvulla lobbaukseen käytettiin 400 miljoonaa taalaa vuodessa, nyt neljä miljardia. Ohjelmassa esitettiin mm teekutsuliikkeen synty ison rahan käsikassaraksi . Gibneyn mukaan kaksi vuotta sitten, vuonna 2010, USA:n  400 rikkainta ihmistä omisti saman verran kuin kansan koko köyhempi puolisko yhteensä.

Ohjelmassa haastateltiin Ayn Randia, Nallen epäjumalaa. Nainen on sekä tyhmä että sydämetön. Rouva ja hänen kannattajansa mm vastustavat veroja. Hupaisaa kyllä samat verojen vastustajat ottivat avosylin vastaan veronmaksajien rahat, joilla maksettiin öykkärien giganttimokat pankkimaailmassa. Ja öykkäreistä öykkärein   maksoi  (samoilla verorahoilla??)  3,6miljoonan taalan bonukset johtajilleen.

Suomihan on menossa huimaa vauhtia täsmälleen samaan suuntaan, niin verojen suhteen kuin yksityistämisten ja yhtiöittämistenkin.

Esimerkiksi ELY-keskukset ovat tyypillistä rikkaiden lobbauksen tulosta, jolla poistettiin kontrollia yritysmaailmasta, jonka ”kilpailukykyä” esimerkiksi saastuttamista sääntelevät lait suuresti rajoittavat.

ASIOITTEN SUHTEET

29.11. viittomakielisissä uutisissa kerrottiin, että kerrostalojen ovikoristeet aiotaan palovaarallisina kieltää. Käytävissä on kielletty säilyttämästä tavaraa, joka saattaisi vaikeuttaa pelastustoimia hätätilanteessa. Ja oviseppele on sitten sellaista vaarallista tavaraa.

Vasta tämän olennaiseen iskevän tiedonannon jälkeen mainittiin, että napajäätiköstä on sulanut USA:n kokoinen palanen…

ELY-KESKUKSET JA RAKENTEELLINEN KORRUPTIO

Matti Kääntönen  puhuu (AL 29.11.12.) tapansa mukaan tiukkaa asiaa, tällä kertaa ELY-keskuksista. Sen verran siihen lisäisin, että mainitut keskukset ovat muutakin kuin ”länsimaisen teknokulttuurin vääjäämätöntä etenemistä”. Ne mahdollistavat myös rakenteellisen korruption laajamittaisen harjoittamisen.

Kuten kaikki tietävät, on Suomi pieni maa ja siinä pienet ympyrät, joissa lahjakkuus on rajautunut pieneen piiriin. Talvivaaran tapauksessa YVA-selvityksen  laati asianosainen konsulttitoimisto, tunnetuin seurauksin. Pirkanmaan ELY-keskusta taas johti Rantaväylän  tunnelin suurimman hyötyjän YIT:n paikallisjohtajan rouva. Tunnelin YVA-selvityksen puolestaan laati asianosainen konsulttitoimisto SITO. Minun ja muiden muistuttajien kysymyksiin ELY-keskus vastasi, että SITO:n kaltaisen asianosaisen käyttäminen selvityksen tekijänä oli ”normaali käytäntö”.

Miten asianosaisen laatima selvitys voi olla ”normaali käytäntö”? Tunnelin kohdalla se merkitsi kovin kummallista YVA-selvitystä, joka käsitteli eri vaihtoehtoja ilmeisen puolueellisesti ja osan vaihtoehdoista jätti kokonaan käsittelemättä.

Hämmennystä herättää sekin, että tunnelin tultua ELY-keskuksen osalta käsitellyksi pääjohtaja siirtyi muihin tehtäviin.

VALTION OMISTAJAOHJAUSTA

Minä olen ennenkin ihmetellyt. Miten valtion omistaman Yleisradion hallituksen pj Kari Neilimoko se oli, saattoi ypöyksinään neuvotella ja sopia YLEn pääjohtajaksi Nokia-Siemensin johtajistoon kuuluneen  Kivisen (jolla ei siis ollut mitään osaamista yleisradioalalta) ja tälle tuntuvan palkan sekä eläke-ehdot joista omistajat – me – saamme kuulla vasta kun Kivinen siirtyy eläkettään nauttimaan?

Nyt sain uutta kummasteltavaa. Valtion sijoitusyhtiö Solidiumin johtoon on Finnairin entinen johtaja ja Solidiumin silloinen hallituksen pj. Keijo Suila, tuosta vain neuvotellut (ilmeisesti kaverinsa) diplomi-insinööri Järvisen ja tälle 355 800 euroa palkkaa per  vuosi sekä päälle 69 000E:n bonukset. Siis kaiketi siitä hyvästä, että hän osti Solidiumille (meille!)  sadalla miljoonalla eurolla Talvivaaran osakkeita, joiden arvo laski vuodessa  30 miljoonaan. Ahkeruutensa palkaksi Järvinen on kerryttänyt vuodessa itselleen lisäeläkettä 132 655 euroa.

Tämä peli siis meidän rahoillamme. Samaan aikaan kun kaikenkarvaiset dosentit sun asiantuntijat valistavat kansaa palkkamaltin ja julkisten menojen leikkaamisen tärkeydestä jottei kansantalous menisi aivan  vituroilleen.

Sen sijaan jokseenkin sattumanvaraisesti, kaveruussuhteiden perusteella hatusta nostettu kaveri saa tuosta vaan hoideltavakseen seitsemän miljardin edestä meidän omaisuuttamme. Mies joka kommentoi meiltä Talvivaarassa hukkaamiaan 70 miljoonaa olemalla ”harmissaan siitä, että yhtiön tekniikka petti ja raskasmetalleja karkasi luontoon”. Hänen mukaansa vastoinkäymiset ”vain pitää laittaa järjestykseen . Talvivaarassa siirtyminen projektiorganisaatiosta tehdasorganisaatioon ei ole valmis. Eiks vaan?” (HeSa

2.12.12.)

HERRA K, NALLE JA PYHÄ BYROKRATIUS

Dobrí den, pan Kafka. Ei, minä en voi hyvin. Tunnettu kirjailija Nalle Wahlroos lähetti minulle kirjeen, välillisesti. Kirje oli otsikoitu:”Asiakastiedote/Nordea”, ja se kertoi, että minulle (ja samalla tuhansille muille) lankesi lasku Nallen 60-vuotispäivistä. Ne vietettiin Nizzan hotelli Negrescossa, jossa Grace Kelly ja minäkin olemme käyneet. Tosin eri aikoina ja eri asioilla, Grace leffanteossa ja minä kahvilla, ja ainakin minä maksoin juomiseni itse.

Nallen kirje kertoi, että jokaisesta laskusta, jonka maksan omista rahoistani omalla ajallani, automaattia käyttäen, ropsahtaa pankille 1,50 E. Yritin kuvitella katetta, joka Nallelle kertyy tuhansien ihmisten omista rahoistaan maksamista tuhansista ja taas tuhansista laskuista. Raivostuin ja lähdin pankkiin hankkimaan verkkotunnuksia.

Ystävällinen neiti kysyi henkilöpapereita.

Paikallisessa pankissa, jossa minä, isäni, äitini ja sen edeltäjässä jo isovanhempani ovat vuosikymmenet käyneet, kaivoin esiin voimassa olevan ajokorttini. Ei kelvannut. Kuva oli liian vanha. Ei vaikka sen tueksi esitin kuvattomat kirjailijaliiton jäsenkortin, arvostelijain liiton pressikortin ja kuvallisen sambakoulun jäsenkortin. Voimassa oleva passi olisi kelvannut, mutta sellaista ei minulla ollut.

En saa verkkotunnuksia ennen kuin minulla on voimassa oleva passi tai EU:n henkilökortti.

Kiltti neiti katsoi koneeltaan, miten paljon maksaa ja kauanko kestää saada passi tai henkilökortti.

Ja tässä, arvoisa herra K, tuli tenkkapoo. Virallisessa tiedotteessa seisoi selvästi, että passia ei saa ellei pysty osoittamaan henkilöllisyyttään voimassa olevalla passilla tai henkilökortilla.

Olen pudonnut ulkoavaruuteen. Olen muuttunut olemattomaksi, herra Kafka. En pysty todistamaan, että minä olen minä.

Marraskuun toiseksi viimeisenä päivänä lehti  kertoi, että joudun maksamaan muutakin kuin Nallen syntymäpäiviä. Pankkini varoittaa kolmannen vuosineljänneksen osavuosikatsauksessaan, että se tulee saamaan luottotappioita merenkulkualan luotottamisestaan. Tämä pankki joka ei minulle anna luottoa pitkästä asiakkuudesta huolimatta, on mennyt rahoittamaan Caymansaarille rekisteröityjä hämäräyhtiöitä ja on itsekin rekisteröinyt samoille onnensaarille paitsi Norjan-yksikkönsä myös Nordea Bank Finlandin. Eli minut on pantu ylläpitämään paitsi Nallen leveilyjä, myös veronkiertomeininkiä, jota johdetaan niin kekkulisti  ettei  se edes tuota voittoa.

Halleluja, herra  Kafka. Tuollaiset johtajat nostavat valtavia palkkoja ja bonuksia. Ja maksattavat meillä pösilöillä.

ANNA KONTULA MYSTEERIN ÄÄRELLÄ

Anna Kontulan uusimmalla teoksella on minuun samanlainen vaikutus kuin edellisilläkin. Ensin sitä katsoo että voi miten yksinkertaista. Sitten oivallukset ja assosiaatiot alkavat ryöpytä ja maailma asettua uuteen malliin. Ja kirjan loputtua jotain on pysyvästi muuttunut

Ensimmäinen hölmistys: tämähän on platonilainen dialogi! Tosin keskustelua ei käydä Sokrateen ja Adeimantoksen, vaan Asta-tädin ja siskontyttö Saaran välillä, ei antiikin Ateenassa, vaan   suomalaisessa kerrostalolähiössä,  maailman ehkä runottomimmassa   ympäristössä , johon paremmin istuisi jauhelihatarjouksien vertailu kuin syvimpien mysteerien pohdinta.

KÄTKETTY KAUNEUS

Mutta heti kättelyssä ihme ilmestyy, vaikka vielä piilossa, suljettuna, vankina kuoressaan. Kirja alkaa sadulla KUNINKAAN RIIKINKUKKO,  jossa kahlittu lintu hahmottuu kuvaksi  ihmispolosta, joka rajoitustensa sokeuttamana ei näe omaa ja ympärillään olevaa kauneutta, mutta osaa kuitenkin kaivata. Kontula ei käytä vanhaa käsitettä ”taivasikävä”. Hän puhuu kaipuusta” takaisin yhteyteen Jumalan kanssa”.

Ja kirja kertoo eräistä niistä monista rakennelmista, joita ihminen tämän kaipuunsa pohjalta on rakentanut ja jotka vääjäämättä jäävät vajaiksi, joiden kieli  enemmän tai vähemmän avuttomana haroo kohti avautumatonta mysteeriä, sitä mistä Wittgensteinin mukaan pitää vaieta mutta josta, Kontulan mukaan,  ei voi olla puhumattakaan.

Joka on olemassa jopa elementtilähiössä.

PLATONIN JÄLJILLÄ

KUNINKAAN RIIKINKUKKO on itse asiassa  Platonin luolavertauksen itämainen vastine, kaihoisampi, runollisempi, henkevämpi , mutta ainakin minut se johdattaa – eksyttää? – etsimään lisää Platonin jälkiä.

Ja niitähän löytyy. Kun Saara matkaa  Asta-tädin luo Johannes Teologia esittävä ikoni kainalossaan, on hänellä pyhyys, pyhyyden idea, siinä jo mukanaan, rakenteellisesti, ensi metreillä. Eli aivan samoin kuin  VALTIOn Sokrateella, joka  palaa Ateenan Pireuksesta jumalatarta rukoilemasta. Toisaalla jumalattaren riitit, toisaalla siunattu ikoni. Ja fyysisenä alkanut matka jatkuu henkisenä pitkässä keskustelussa, joka VALTIOssa päättyy huikaisevaan loppunousuun, kuoleman jälkeisen elämän näkyjen kautta valoon ja toivoon.

Sinne Kontulakin  huipentaa, mutta tyylilleen ominaisen minimalistisesti: ”Hetken ajan näen kaistaleen säkenöivän sinistä taivasta. Eikä elämä tunnu aivan mahdottomalta”.

 

ORGASMIN HENGELLISYYDESTÄ

Kontula ei olisi Kontula, ellei hän tuulettaisi totuttuja  ajatusrakenteita uudella – ja monille vaikeasti nieltävällä – näkökulmalla. Tässä tosin upouusi on ikivanha, patriarkaalisen uskonnon vain huolellisesti ja pitkään pois sulkema.

Se on seksuaalisuuden ja hengellisyyden yhteen kietoutuminen syvimmäksi mysteerikokemukseksi. Kontulan Asta-tädille kokemus  avautuu äärimmäisen voimakkaan eroottisen elämyksen  yhteydessä. Asia on etäännytetty harmaapäisen tädin ammoisessa nuoruudessa tapahtuneeksi, mikä antaa tarkastelulle hiukan hupaisaa  viileyttä.

Tässä kohti kaipasin sen mahdollisuuden läpikäymistä, että kyseessä olisi ollut rajun orgasmin aiheuttama aivomyrsky ja  verenkiertohäiriö, joka olisi aiheuttanut tädin näkemän valoilmiön. Myöhemmin kirjassa tätä sivutaan tavalla, jonka voinee katsoa riittäväksi.

NAISEN VÄKI

Toiseksi olisin pohtinut, miksi mm. kuvataiteissa esiintyy naisen uskonnollista hurmiota esittäviä kuvia (esim. Lorenzo Berninin  PYHÄN TERESAN HURMIO , vv. 1645-52), jotka antautuvat  helposti myös eroottiselle tulkinnalle, kun taas miehistä tällaisia hahmotuksia ei juuri näe.

Miksi naisen uskonnollisesta ekstaasista  yleensäkin on enemmän kuvauksia (mm. Pyhä Hildegaard  on kertonut omastaan) kuin vastaavasta miehisestä?

Olisiko perää siinä ikivanhassa käsityksessä, että naissukupuolella on rakenteellisesti suorempi yhteys tuonpuoleiseen ja että naiseudessa on erityistä voimaa, ”naisen väkeä”; naisen kauttahan ilmestytään tuonpuoleisesta tämälliseen maailmaan, ja vedellä naiset pesivät vainajat siirtymään matkalleen tuonpuoleiseen.

Vanhimmissa nais(jumalatar)kuvissa suhteettoman suuri häpykolmio ilmentää samaa asiaa, ja muinaiset jumalattaren riitit (ehkä nekin, joista Sokrates VALTIOn alussa palailee!) olivat hyvin eroottisluonteisia – lievästi sanoen.

Raamatun tunnetuin naispahis Iisebel vaikuttaa olleen pyhä papitar-prostituoitu, äitijumalan maallinen  edustaja tai oikeastaan fyysillistymä ja sellaisena patriarkaalisen uskonnon suureksi viholliseksi koettu.  Matriarkaalisen ja patriarkaalisen  uskonnon välisen taistelun rajuutta ilmentää Kuningasten  kirjan kertomus  Jehun hurjasta hyökkäyksestä ja hänen Iisebelille järjestämästään surkeasta lopusta.

Kontula kuitenkin pysyttelee kristinuskon rajoissa. Siitä huolimatta, että kristillisen maailman teksteissä ja riiteissä on säilynyt paljon arkaaisia jäänteitä äitijumalauskosta, joka 1980-90-luvuilla oli yksi feministisen historiantutkimuksen fokuksia.

Mutta Kontulan parhaita ominaisuuksia on keskittämisen taito, ja äitijumalapohdinnat paisuisivat helposti omaksi kirjakseen. Minulle ne kuitenkin käynnistyivät vaikkapa jatkotutkimuksen aiheeksi.

PYHITETTY OLKOON NIMESI

Kontula käsittelee kiinnostavasti  ja asiantuntevasti  Jumalan nimeen liittyviä käsityksiä. Nimi on Raamatun mukaan eräs Jumalan tunnusmerkeistä ja siksi hänen läsnäolonsa paikka.

Nimen merkityksen arkaaiset ulottuvuudet Kontula ilmeisen tahallisesti jättää penkomatta – siitä huolimatta, että yksi lähde olisi kovin lähellä: suomalaisissa kansanrunoissa nimi  tarkoittaa kosketusta kyseiseen olentoon, loitsuissa (esimerkiksi taudin aiheuttajan) nimeäminen antaa vallan sen yli.

Harvat kristilliset uskontokunnat kuitenkaan näyttävät jumalastaan alkuperäistä Jehova- tai Jahwe-nimeä; ainoastaan Jehovan todistajat pitävät kiinni alkuperäisimmäksi oletetusta äänneasusta. Useimmat luottavat siihen, että jumalalle kelpaa kunkin kielen jumalaa tarkoittava yleissana.

Valentinolaisilla on tähän hyvä ja oikeuttava selitys. Heidän mielestään vanhoissa teksteissä käytetyt nimitykset ”eivät olleetkaan todellinen Jumala, vaan ihmisten vajaata ymmärrystä varten luotu kuva Hänestä”, selvittää Kontula, joka on pujottanut fiktiiviseen keskusteluun myös runsaasti sitaatteja muinaisilta ja nykyisiltä ajattelijoilta. Hän myös, kuten näkyy, ottaa käsittelyyn keskenään ristiriitaisia käsityksiä ja jättää niitä lukijan sulateltaviksi.

SATUJA JA SITAATTEJA

Kontulan  kirja on ensilukemalta hiukan pökerryttävä. Näennäisen simppeli rakenne pitää sisällään monimutkaista käsitteistöä , joka avautuu moneen suuntaan eikä päästä lukijaa helpolla. Se myös poikkeaa täydellisesti  suomalaisesta kristillisen keskustelun kulttuurista, jossa tunnustuksellisuuteen liittyy aivan liian helposti epä-älyllinen yksisuuntaisuus.

Ortodoksiset tekstit ovat lähteiden enemmistönä, sillä itäisen kirkon piirissä mystiikkaa käsitellään enemmän kuin luterilaisuudessa. Niinpä monet ovatkin aivan uusia tuttavuuksia, ja kiinnostavia sellaisia. Ortodoksisuuteen kääntynyt  kirjailija ja Kierkegaardin  tutkija Torsti Lehtinen on tutuimmasta päästä, mutta esimerkiksi Maria Pariisilainen on minulle aivan uusi ja ihastuttava hahmo, joka näyttää lähestyvän Leo Tolstoin ajattelua.

Oppineiden sitaattien ohella kertomusta avartavat ja sen teemoja valottavat sadut ja tarinat, jotka ovat syviä ja koskettavia. Ne myös liittävät kirjan paljon romaanimuotoa vanhempaan perinteeseen ja tekevät sen entistäkin vaikeammaksi luokitella. Miten on sijoitettavissa  kirja, joka on yhtä aikaa fiktio, tietoteos ja hiukan tarinakokoelmakin?

Ja onko aina tarpeellista luokitella, sijoittaa, sovittaa sabluunaan?

PIETARIN JA MAGDALAN MARIAN PERINTÖ

Kontula hahmottaa kirkon kahdeksi pääsuuntaukseksi Pietarista periytyvän hierarkian ja teorian kirkon ja Marian mystiikkaan ja elämykseen pohjautuvan. Itse lisäisin lakimies Paavalin normiuskonnon, johon suomalaisen homokeskustelun toinen osapuoli taannoin juuttui ja aiheutti  joukkopaon.

Tuntuu siltä, että kallistuessaan selvästi Magdalan  Marian perinnön puolelle Kontula tarttuu  olemassa olevaan valmiuteen, jota ilmentää muun muassa luterilaisesta kirkosta eroavien ja ortodoksikirkkoon liittyvien suomalaisten määrä. Vaikka Marian roolia on ilmeisesti kavennettu kanonisoiduissa teksteissä ja vaikka paljon hänen roolistaan alkukirkossa on aihetodisteista johdettua eikä niinkään ainakaan tunnettuihin dokumentteihin perustuvaa, on käsitykselle hänen johtavasta roolistaan olemassa niin ilmeinen tilaus, että hän jollain tapaa todellistuu ja luo tilaa elämyksellisemmälle, mystisemmälle uskontosuuntaukselle.

PÄIVITYKSEN TARVE

Kontulan mielestä kirkon päivittäminen on tärkeää; viimeisimpänä suurena päivityksenä hän näkee kirkon kielen kääntämisen latinasta kansan kielelle. Sen jälkeen luterilainen kirkko näyttääkin keskittyneen entistä kansankielisempien käännösten värkkäämiseen. Itse suhtaudun varsinkin uusimpaan, selkokieliseen kirkkoraamattuun lähinnä harmistuneesti. Minusta se teki ison vahingon hukkaamalla melkein kokonaan Raamatun runouden, rytmin ja sen mukana magian. Jehovan todistajien suomennos on vielä runottomampi , mutta toisaalta siitä puuttuvat jotkut kirkkoraamatussamme eloaan jatkavat käännösvirheet.

Enemmän kuin tekstien selkokielisyyttä kaipaisin päivitystä kirkolliseen ajatteluun ja asenteeseen. Itseäni on kiinnostanut viime vuosikymmenillä Virossa tapahtunut erilaisten ”muinaisuskojen” ylösnousemus, josta on näkynyt  pieniä versoja Suomessakin. On olemassa jokin määrittelemätön kaipaus, jota tyydyttämään luterilainen kirkko ei kaikille riitä. Ehkä juuri siihen, minkä Kontula tiivistää:” Mystiikassa on kyse heräämisestä laajempaan ymmärrykseen suhteessa näkyvään ja näkymättömään maailmaan”.

Minusta tuntuu, että Kontulan kirja on päivitystä juuri nyt oikeaan ja tarpeelliseen suuntaan.

PYHÄ JUUDAS JA KAUNIS  SAATANA

Päivitys  on tervetullutta myös Juudaksen ja Saatanan rooleihin. Olen tuskin ainoa, jota on surettanut Juudaksen, sovitustyön mahdollistajan, kauhea kohtalo. Kiitollisena löydän Kontulalta  määritelmän, jonka mukaan Juudas oli ”ainoa opetuslapsista, joka olisi riittävän uskollinen vaihtamaan apostolisen kruununsa kavaltajan mustaan poltinmerkkiin”.

Olen muistavinani, että koptikirkossa Juudas on pyhimys; Kontula ei kuitenkaan mainitse asiasta.

Saatanasta Kontula – tai  romaanin Asta-täti – kertoo islamilaisen legendan , jonka mukaan Saatana, enkeleistä kaunein ja ainoana riittävän rakastava, uhrasi itsensä jotta Jumalan suunnitelma toteutuisi  ja ihmisestä tulisi aidosti vapaa ja siten kykeneväinen rakastamaan. Eli syntiinlankeemus olisi välttämätön osa luomiskertomusta.

MARXILAISUUS JA ARMO

Armo on käsite, joka luterilaisessa kirkossa poikkeaa perustavasti katolisesta. Kontulan käsitys näyttää poikkeavan molemmista; hänellä Jumala antaa armoa eniten sitä eniten tarvitseville. Siis tarpeen mukaan, mikä kuulostaa hyvin marxilaiselta.

Suomalaisessa kulttuurissa tunnettujen vasemmistolaisten ( Terho Pursiainen,  Antti Eskola, Anna Kontula) uskonnollisuus on säännönmukaisesti aiheuttanut hämmennystä ja hälinää. Meillä ei ole sellaista vasemmistolaispappien perinnettä kuin esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa tai katolisessa maailmassa yleensä.

Luulisi, että vasemmistolaisuus olisi päinvastoin   luonnollista kirkossa, jonka pohjamallina oli kolmentoista köyhänpuoleisen kaveruksen joukko, joka hengenpitimikseen kalasti ja joskus nälissään taitteli syödäkseen tähkäpäitä porvarien pellolta ja jonka pomo ruoskan kanssa ajoi rahanvaihtajat  tiehensä temppelistä. On vain johdonmukaista, että heidän seuraajansa ovat niitä, jotka puolustavat heikoimpia.

OIVA AVAUS

Ylläseisova jää pintaraapaisuksi. Kontulan 130-sivuinen kirjanen sisältää sellaisen määrän tavaraa, että siinä riittää purtavaa ja pohdittavaa ja kommentoitavaa pitkäksi aikaa. Toivon, että se aloittaa laajemman ja älyllisemmän kristillisen keskustelun kuin kirkkomme on tähän asti tuntenut. Se on siihen oiva avaus.

(Anna Kontula: MISTÄ EI VOI PUHUA.  Kirja uskosta ja uskonnosta. Into 2012.) 

PS. Kirjoitin tämän päivänä, jolloin kaikissa Suomen luterilaisissa kirkoissa kaikuu iloinen ja voitonriemuinen Hoosianna, joka on merkitty saksalaisen Voglerin muutama vuosisata sitten säveltämäksi. Tosiasiassa se on muinaiskreikkalainen, Dionysoksen mysteereihin kuuluva elämän ylistys.

  

"


TAMPEREEN ARKKITEHTUURIOHJELMA"
Löysin netistä hupijutun nimeltä "Tampereen arkkitehtuuriohjelma".
Ensimmäiset hihitykset kirvoitti jo tunnetun humoristin, pormestari Timo P. Niemisen, esipuhe. Siinä hän maalailee suurenmoista tulevaisuusvisiota, jonka mukaan vuoden 2016 Tampereen "arkkitehtuurin ja rakennetun ympäristön laadusta on tullut yksi kaupungin menestystekijöistä - Tampere-brändi, joka tunnetaan maailmalla.
Tampereen uusi arkkitehtuuri ja monet uudet asuntoalueet ovat käsite, jota tullaan katsomaan kaukaa" , väistyvä pormestarimme innostuu.
Oikein jo näen silmissäni, miten turistit ryntäävät katsomaan "käsitettä".
Entä jos he käsitteen sijasta tulevatkin vilkaisseeksi todellisuutta?

Saman opuksen luvussa "Tampereen identiteetti ja visio 2016" tekijäryhmä
 menettää järkivähänsä:"Suomen urbaanein katu Hämeenkatu". Hämeenkatu oli oikeasti urbaani katu vuonna 1960, ennen kuin sen aito kaupunkilaisilme tuhottiin purkamalla ainutlaatuiset jugendrakennukset ja niiden tilalle pykättiin sellaisia maalaispojan näkemyksiä kuin Sokos ja vastaavat elementtibrutalismin esimerkit.
Jos pääkatumme ennallistettaisiin runsaan kuudenkymmenen vuoden takaiseen tilaan, voitaisiin sen yhteydessä vakavasti käyttää adjektiivia "urbaani". Tämä ei kuitenkaan vaikuta sisältyvän arkkitehtuuriohjelman laatijoiden keinoarsenaaliin, joka lienee suhteellisen rajallinen:
Esimerkiksi ohjelman osassa, jossa puhutaan "esikaupunkivyöhykkeen renessanssista" (renessanssi=uudestisyntyminen), on kuvituksena niin kammottavia talonlatuskoita, että kiljuvampaa ristiriitaa sanan ja kuvan välillä saa hakea - ellei sitten tällä uudestisyntymisellä tarkoiteta 70-luvun lähiöarkkitehtuurin paluuta, jos mahdollista, arkkitehtonisesti vielä silloistakin vaatimattomammassa muodossa.
Ohjelma kuhisee ylisanoja, joita on kiintoisa verrata siihen mitä ja millaista ohjelman voimassaoloaikana on rakennettu. Ohjelma oli voimassa, kun Ratinanrantaa rakennettiin, Kaukajärven rantamaiseman NCC-halpiksia suunniteltiin ... ja niin edelleen.
Ohjelmasta saa sen tunteen, että laatijat luottavat lujasti sanan voimaan. Että kun käyttää sivukaupalla makeilevia ylisanoja, kehno suunnittelu, ahneuden sanelema kaavoitus, arvokkaiden rantatonttien ahtaminen täyteen bulkkiarkkitehtuuria - että kaikki tämä vain äkkiä sitten ottaa ja muuttuu suurenmoiseksi "Tampere-brändiksi", jota tullaan kaukaa ihailemaan.
Tulee mielikuva, että työryhmä on laatinut epistolansa aikamoisessa brandyssa.
Tulostin työryhmän jäsenluettelon.  Kaksi jäsenistä on päässyt arkkitehdin arvonimeen käsiksi nippa nappa, kehnoimmilla mahdollisilla arvosanoilla. Ja suunnitteliko kolmas Keskustorin bussikatokset?
  Joita, sivumennen sanoen, olenkin nähnyt ulkomaalaisten ihmettelevän. Sitä Tampere-brändiä...

VAALIEN JÄLKEEN

Vaalit on käyty. Tulos:36 ääntä, hinta a 2,22E per ääni.

On aika masentavaa, että keskeiseltä osin vaalituloksen ratkaisee äänestysbudjetti. Jossain rajoissa tietysti mainostaminen kertoo motivaatiosta, siitä miten vakavasti on pyrkimässä tehtävään. Mutta kovin suuret budjetit uhkaavat kertoa, ei yksin ehdokkaan omasta varallisuudesta ja vaikuttamishalusta, vaan erittäin mahdollisesti myös sitoutumisesta varakkaiden tukijoiden asioille. Ja siinä saattavat kuntalaisten edut mennä äkkiä ristiin ehdokkaan muiden sitoumusten kanssa.

Tulos kertoo myös siitä, miten vähän äänestäjät oikeasti seuraavat valtuutettujen tekemisiä. Esimerkiksi vihreiden Petri Siurolle olisin ehdottomasti odottanut korkeampaa äänimäärää hänen valtuustossa (nimenomaan Keskusareena- ja tunneliasioissa) osoittamansa selkärankaisuuden ansiosta, hän kun ainoana vastusti vihreiden ryhmäpäätöstä ja äänesti vastaan.

Toisaalta on haistavinaan jonkinlaista ikärasismia – edes iäkkäät äänestäjät eivät äänestä ikäisiään! Esimerkiksi Seppo Salmisen  (kunnallisneuvos, 30 vuotta valtuustossa, mistä osa puheenjohtajana ja ryhmäpuheenjohtajana) äänimäärä oli yllättävän vaatimaton miehen ansioihin ja osaamiseen nähden.

Aivan kuin kokemusta ja taitoa ei pidettäisi mitenkään arvokkaana asiana. Eikö kokenut ja täysipäinen, älykäs konkari paremmin pärjää kuin nuori, kokematon ja tyhmä? Millä en tarkoita, että kaikki nuoret olisivat tyhmiä. Mutta kokemattomia ja tietämättömiä, useimmat.

Näkökulma kilpailutukseen

AILIN TAPAUS

IL. 23.10.12.ottaa esille Ailin tapauksen. Aili, yhdeksänkymppinen dementikko , asui kotonaan ja hänellä kävi kaupungin kodinhoitaja, joka selviytyi tehtävästään hyvin. Mutta sitten tuli kaupungilta kirje: ”Saadakseen uutta näkökulmaa vanhustyöhön kaupunki on päättänyt kilpailuttaa osan vanhustenhoidosta”, siteeraa kirjailija Anneli Kanto, Ailin tytär lehtijutussa. Kilpailutuksen mukanaan tuoman ”uuden näkökulman ” myötä Aili menetti tutun kodinhoitajansa ja sai tilalle 36 hoitajaa neljän kuukauden sisällä.

Kahteen kuukauteen vanhus ei päässyt suihkuun, koska ”suihkua ei ollut tilattu”. Märät pyykit pantiin kannelliseen astiaan mätänemään. Aili oli viluissaan ja ilmeisesti myös nälissään.

Aili on tuskin ainoa tapaus.



Alastoman kaupungin kansaneläkeläisellä (700E + hiluja/kk) ei ole varaa Tampere Filharmonian konserttiin (eläkel.16 E) eikä Tampereen Sähkön taksoihin. Hän sytyttää kynttilän ja soittaa itse.

 

BULKKITASOA RANTAMAISEMIIN

Tampereen arvokkaimpia alueita ovat rannat. Niiden käyttöä tulisi aina harkita erityisen tarkkaan. Jos päädytään rakentamiseen, tulisi niille rakentaa vain ja ainoastaan tasokasta arkkitehtuuria. Periaatteena tulisi olla , että lähinnä rantaa rakentaminen on suhteellisen matalaa, ja vasta kauempana rannasta saisi olla korkeampia rakennuksia.
Nyt vaikuttaa siltä, että kun rakennusliikkeet 1960- ja 70-luvuilla säntäsivät Tampereen jugend-keskustan ja puu-empiren kimppuun ja kaupungin luvalla suruttomasti purkivat arvorakennuksen toisensa jälkeen pykätäkseen tilalle voittoa tuottavaa mutta silmää särkevää betonibrutalismin monumenttia, ovat 2000-luvulla ahneuden kohteena ja uhrina rannat.
Myytävien asuntojen ilmoituksista näin kauhukseni, että kaupungin puhtaimman järven, Kaukajärven, rantamaisemiin on sallittu pykätä tietokoneella yhteensovitetuista elementeistä koottua bulkkiarkkitehtuuria. Taloyhtiöiden makeilevat nimet "Kimallus", "Välke", "Kastehelmi" kätkevät taakseen kovin vaatimatonta ympäristöestetiikkaa - ilmiasultaan latteita taloja mahdollisimman pienillä tonteilla. Tehokasta vaan ei tasokasta.
Alueen rakentaja on NCC, jonka kanssa kaupungin virkamiehet ovat kuulemma tehneet sopimuksen Tampereen Keskusareenan Kannen rakentamisesta, jonka arkkitehtuurin suurenmoisuudesta on pidetty iso koohotus. Areenan ja kannen suunnitelmat eivät ole vakuuttaneet minua muutenkaan - päin vastoin! - mutta näkemäni NCC:n asuinrakentamisen tasosta ei ainakaan luottamusta lisää.
   Ihmettelen, miten kaupungin arkkitehtuuriohjelman periaatteisiin saadaan istumaan se tosiasia, että rannoillemme - ja nimenomaan rannoille, kalleimpaan omaisuuteemme - sallitaan edelleen rakentaa kolmannen luokan arkkitehtuuria. Ratinanranta on kovin vaatimatonta tasoa. Niin vaatimatonta, että jopa Timo Penttilän suunnittelema Ratinan stadion, joka ennen näytti halpatuotannolta, alkaa näyttää mestariteokselta uusiin naapureihinsa verrattuna
Kuvista päätellen Skanska on saanut tehdä Pyynikin upeisiin maisemiin ilmeetöntä tiilielementtiä (miten joku voi edes olettaa, että hengetön tiilielementti ajaisi saman asian kuin aito käsinmuurattu tiiliseinä??). Näsijärven rannan kaavoitus (Ranta-Tampella) edustaa samaa esteettisesti kovin vaatimatonta, mutta rakennusliikkeelle ilmeisesti hyvin tuottoisaa "laatua". Siellä rakentaja tulisi olemaan YIT.
(YIT:stä, Ranta-Tampellasta ja Rantaväylän tunnelista puheen ollen - onko kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, millaisiin kaupungin virkoihin on YIT:stä tapahtunut aivovuotoa? Tai siihen, että Rantaväylän tunnelin käsittelyn ajaksi ELY-keskuksen johtoon valittiin Riitta Varpe, Kok, YIT:n  paikallisjohtajan Antti Varpen rouva, joka erosi tehtävästä tunnelin tultua hyväksytyksi. )
Tosi tietysti on, että suomalainen arkkitehtuuri kulkee yleensäkin kovin alamaissa nykyään. Sitä ei ohjaa näkemyksellisyys, esteettinen silmä eikä aina edes käytännöllisyys, muuten kuin rakennusliikkeiden kannalta.. Ympäristöt ovat täyteen ahdettuja, epäviihtyisiä, ei asukkaiden vaan rakennusliikkeiden, elementtitehtaiden ja konttikokojen ehdoilla pystytettyjä.
(Kulttuurihistoriallisesti kiinnostavaa on, että yhdyskunta-arkkitehtuurista katoavat perspektiivit samaan aikaan kun koko kulttuuria leimaa historiattomuus. Silmä kaipaa ja tarvitsee maisemaan väljyyttä, etäisyyksiä, perspektiivejä joita ilman ihminen ei tajua omia mittasuhteitaan, paikkaansa ja asemaansa maailmassa.)
Olin ymmärtänyt, että kaupunkimme hehkutetun arkkitehtuuripoliittisen ohjelman piti toimia juuri tuota rakentamisen latteus- ja ahtausvirtausta ja yleistä arkkitehtonista kehnoutta vastaan. Kattia kanssa. Koko ohjelma taitaa olla verbaalikosmetiikkaa, jolla ei ole mitään tekemistä todelisuuden tai käytännön kanssa.
. 

VAALIOHJELMANI
TELLERVO TUOMINEN 542 Vasemmistoliitto (sit)
PESUNKESTÄVÄ PUNAVIHREÄ
LUONNON JA KAUNIIN KAUPUNGIN PUOLESTA:
           EI KESKUSAREENAA - ympäristön mittasuhteisiin sopeutumaton arkkitehtoninen hirviö. Ja miksi antaisimme lapioida verorahojamme kansainvälisille keinottelijoille, jotka maksavat veronsa veroparatiisisaarille ? (ks "Keskusareenan näkymättömät sijoittajat")
         EI RANTAVÄYLÄN TUNNELIA - ainoa todellinen hyötyjä rakennusliike YIT.
         RANNAT VARJELTAVA RAKENNUSLIIKKEIDEN AHNEUDELTA -  Tammerkoski, järvet ja niiden rannat ovat Tampereen ainutlaatuinen aarre. Niitä ei saa hukata lyhytnäköisen voitontavoittelun alttarille.(Ks. "Bulkkitasoa rantamaisemiin")

         PERINTEITÄ JA HISTORIAA KUNNIOITETTAVA:
        KAUKANIEMI SUOJELTAVA - lumoavan kaunis, kasvistoltaan ainutlaatuinen alue on suojeltava.(ks myös kohta"Kaukajärven kartano")
       NÄSINLINNA REMONTOITAVA - HETI EIKÄ VIIDESTOISTA PÄIVÄ! - upeaa arkkitehtonista ja historiallista kulttuurimuistomerkkiä on vuosikaudet ilmeisen tahallisesti rappeutettu. Se on tamperelaisten arvokasta omaisuutta ja ansaitsee tulla kunnolla korjatuksi ja kaikkien tamperelaisten käyttöön. Se olisi hieno paikka Nukke-ja pukumuseolle, jonka aarteet ovat nyt varastojen kätköissä, tai Muumilaaksolle, jota ahdetaan Tampereen Taidemuseoon, missä on muutenkin tilanpuutetta.
     KAAVOITUSVALTA TAKAISIN KAUPUNGILLE - lain mukaan kunnalla on kaavoitusmonopoli alueellaan. Tällä hetkellä se on Tampereella rakennusliikkeiden käsissä - eikä se ole kaupunkilaisten etu.

PALVELUT - Yksityistäminen, ulkoistaminen ja yhtiöittäminen lopetettava. Vanhuksia on hoidettava ja kunnioitettava, ei jätettävä kansainvälisten veroparatiisiyhtiöiden riistettäviksi.

TAMPEREESTA VEROPARATIISIVAPAA KAUPUNKI!

      

Jatkoa Sokeiden Elokuvateatteriin:- Mitä te teette, herra Kafka? Kirjoitatte "Linnan" jatko-osaa? Teillä on tosi vaikea käsiala. "Kuntademokratiayksikkö" vai "Kuntadiktatuuriyksikkö"?

Kuten kerroin, "kuntademokratiayksikön" laatimassa Tampereen kaupungin vaalikoneessa ei ole lainkaan mukana kysymystä, joka noin 80%:lle kuntalaisista on ratkaiseva äänestysperuste - siis Rantaväylän tunnelia.
Kun kysyin em. yksiköstä, kuka ne kysymykset oikein laati, ei minulle kerrottu yhtään nimeä. Vain että kysymykset laadittiin "prosesseissa". Kysymykseen tunneliasian poissaolosta sain vastauksen, että se oli "ollut esillä", mutta "talousmiehet" estivät.

Sikäli kuin muistan, herra Kafka, on kaupungin talouspuolen ylimmässä virkamiehistössä Kokoomuksen värisuora...
- Kuten on, sivumennen sanoen, myös kaavoituspuolella, jolla myös on saattanut olla sanansa sanottavana.

- Seuraavaksi kysyin, miksi tässä vaalikoneessa ei ole lainkaan selitysosaa.
- Vastaus: "Kun toiset osaa kirjoittaa paremmin kuin toiset, olisi huonommat kirjoittajat joutuneet epätasa-arvoiseen asemaan".

Mitä Te hirnutte, herra Kafka? Teidän tshekinsekainen jiddishinne... en aina ymmärrä... Ai että onko myös ehdokkaiden valokuvat kielletty? Kun toiset ovat paremman näköisiä kuin toiset, ja on se niin epätasa-arvoista...

VANHUUDESTA
"Vaativat kuulemma Tampereella vanhusten aterioihin leipää, joka säilyy tuoreena kaksi viikkoa. Se on jo sellainen lisäainepakkaus, että koko eutanasiakeskustelu voidaan lopettaa tarpeettomana."(Tapani Kontula)

MTV:n uutiset 13.10.12."Flunssarokote on aiheuttanut narkolepsiaa myös aikuisille. Jatkossa sitä annetaan vain 65 vuotta täyttäneille."

Että turvallista vanhuutta vaan meille. (Tellervo Tuominen 68v)

Ja ei kun päivän epistolaan:

ELÄKEPOMMISTA TALOUDEN TUKIJALAKSI

Valtakunta vapisee eläkepommin uhan alla. Suurten ikäluokkien heinäsirkkalaumat ahmivat kohta kitoihinsa koko kunta- ja valtiontalouden. Onneksi tuhoa torjumaan on kehitelty keinoja. Muun muassa Tampereen vanhainhoitolaitoksissa on laadittu lomake, jolla vanhat höppänät saadaan lupaamaan,ettei heitä tarvitse hoitaa, jos toimintakyky heikkenee.
Riittävään väestömäärään sopivasti tulkittuna lomake luo mahdollisuuden kaupunkiin, jossa on vain nuoria, kauniita ja terveitä veronmaksajia.
Muitakin niksejä on kehitelty. Lumityöt , pian taas ajankohtaiset, tiedetään sydämelle vaarallisiksi. Kunnon pyryä seuraa säännöllisesti tunku sairaaloiden sydänosastoilla, missä innokkaimmat kolaajat omalta osaltaan vapauttavat kunnan ja valtion raskaasta taakastaan jo ennen seuraavaa päivänkoittoa.
Tampereen auraushenkilökunta kantaa sekin oman kortensa kekoon. Monissa omakotilähiöissä tiedetään asuvan etupäässä varttunutta väkeä. Annetaan tämän porukan ensin kolata pihansa huolellisesti ja raivata itselleen säällinen ulospääsy tontiltaan.
Siinä vaiheessa, kun iäkäs tontinomistaja on saanut viimeisen kolallisen lykättyä sivuun ja mennyt sisälle hyvinansaitulle nitrolleen, saapuu reipas auramies ja ryöpsäyttää tonnin tiiviiksi pakkautunutta tavaraa portille sellaiseen asetelmaan, että ulospääsyä tilukselta ei ole, ennen kuin puolen metrin läpimittaiset jääpaakut on saatu raivattu, että puupaa-auto pääsee ajamaan oven eteen.
Julkisissa kirjoituksissa ja kannanotoissa kaupunki toki suosii vanhusten kotona asumista mahdollisimman pitkään. Mutta se ei selvästikään tarkoita omakotiasumista, vaan esimerkiksi Kotilinnasäätiön ylihinnoiteltuja yksiöitä tai muuta senkaltaista asumista, missä eläkkeen leijonanosa jo tulopäivänä siirtyy toisiin, arvokkaampiin,  käsiin.
Kotilinnasäätiön jälkeen vanhus voikin sitten siirtyä parantamaan Attendo MedOnen taseita ja veroparatiisisaarilla sijaitsevia tilejä, ja aikansa vääriä tai vanhentuneita lääkkeitä nautittuaan runsastuttamaan hautaustoimiston ja seurakunnan saapuvaa rahaliikennettä.

Kierron nopeuttamiseksi kannattaa esimerkiksi muistisairaita raijata herkeämättä paikasta toiseen , koska tiedetään heidän parhaiten pärjäävän tutussa ympäristössä. Ei kuin ympäristö uusiksi riittävän taajaan,ja jo lykkää ukko tai akka piankin ei koiranputkea , vaan säännöllisesti leikattua nurmea, mistä nurmesta ja sen hoidosta seurakunta rokottaa jälkeenjääneitä sen verran reippaasti, että vastaavalla neliöhinnalla vanhus, mikäli olisi elossa, olisikin hoidattanut pihanurmikkonsa naapurin pojalla kaikilta niiltä vuosilta, joilta haudan hoidon pisimmillään (20v) voi maksaa etukäteen.

Joiden kahdenkymmenen vuoden jälkeen, ellei haudalle ilmaannu perheen piiristä uutta käyttäjää, katsoo seurakunta oikeudekseen palauttaa palstan vastikkeetta itselleen, panna sen tuottoisaan uusiokäyttöön sekä särkeä hautakiven, mitä jonkun muun kuin seurakunnan tekemänä pidetään huliganismina.

Mutta koska kyseessä on seurakunta, se on vain keino auttaa eläkeläistä vielä hyvä tovi kuolemansa jälkeen edistämään kivenmurskausalan työllisyyttä ja siten kohentamaan osaltaan taloutt. Hiukan kuin synninpäästönä siitä eläessä aiheuttamastaan tavattomasta taloudellisesta rasituksesta.

KULTTUURIHISTORIALLINEN FARSSI TAMPEREEN TAPAAN
Tai oikeastaan se on tragikomedia. Yksi Tampereen merkittävimmistä muinaismuistokohteista on Takahuhdin Kässälänmäen rautakautinen muinaiskalmisto, jonne on haudattu vallasväkeä runsain annein n . vv.700-1100. Sieltä on peräisin muun muassa viikinkimiekka, joka on näytteillä Vapriikin Pirkanmaa-näyttelyssä. Muinaismuistokohteena suojellulla alueella oli vielä viime viikolla runsaat sata vuotta vanha aitta, joka kuului vanhan Kässälän kantatilan pihapiiriin ja jonka kuvittelin kaiken järjen mukaan olevan kaupunkimme erityisessä suojeluksessa (elämmehän me sivistysmaassa, eikö niin!)

Nyt aittaa ei ole..

Ja tässä tapahtumien vaiheessa saan esimerkin kuntademokratian toiminnasta, päättämisen avoimuudesta ja läpinäkyvyydestä Tampereella. Astukaa sisään, herra Kafka!

Soitan kaupungille, jonka keskus sanoo että Tilakeskuksen toimistossa Pajunen tietää.  Pajunen sanoo, että rakentamisyksikön päällikkkö Seppälä tietää. Seppälä kertoo, että Laurila tietää ja - yllätys! yllätys! - Laurila tietääkin, että rak.määräys AB 17, kaava 7369 mukaan paikka on kaavoitettu asuinpientaloille mutta ei pysty vastaamaan miksi aitta pitää purkaa, koska sen tilalle ei suojelualueella ja erittäin todennäköisen muinaismuiston vuoksi kuitenkaan saa rakentaa. Joten Laurila käskee kysyä Pentinmäeltä kiinteistötoimesta. Pentinmäki sanoo, etteivät he vastaa asiasta, ovat vain saaneet määräyksen purattaa rakennus,  joten he ovat määränneet Tilakeskuksen hoitamaan purkamisen.

Kuinka pitkä olisi kuntalaisen pompotusketju suurkunnassa? Kuinka helppoa siellä olisi löytää se vastuullinen, joka on luvannut hyvän tontin hyvälle kaverille?
Ja, herra Kafka, ilokseni voin ilmoittaa että tällä kertaa vastuullinen löytyi. Lähempää kuin olisin osannut arvata. Kiinteistötoimen Pentinmäki syytti minua siitä, etten keväällä asian ollessa esillä (missä?)  puuttunut asiaan ja estänyt purkamista yhdellä kaupunkimme merkittävimmistä muinaismuistoalueista, jonka kuuluisi olla kaupungin erityisessä suojeluksessa (kertosäe:elämmehän me sivistysmaassa, eikö niin?).

Lopputulos: harkitsemattoman kaatuilun  seurauksena suorittamani käden katkaisun tekosyyllä, teeskennellen etten muka jaksanut seurata mitä ehkä kaupungin nettisivuilla kerrottiin rak määräys ab jostakin jne, jätin käyttämättä asiaan puuttumismahdollisuuden, joka minulla siis olisi ollut ihan tarjolla jos minulla vain olisi ollut netti ja terve käsi
ja älliä oivaltaa että päätös no xl kaava no cv tarkoitti juuri sitä yli satavuotiasta aittaa, jonka olin kuvitellut saavan seistä sijoillaan (elämmehän me sivistysmaassa, eikö niin?)
ja toivottavasti tulevan ehkä jopa kunnostetuksi.
.
Seuraavaa väitettä en pysty
todistamaan. Väitän että jos keväällä en olisi suorittanut harkitsematonta kaatuilua, jos en olisi iäkäs osteoporootikko joka on pudonnut kehityksen rattailta, jos minulla olisi ollut terve käsi, tietokone ja nettiyhteys ja taito käyttää sitä ja olisin oivaltanut että päätös no xl. jne tarkoittaa juuri SITÄ aittaa ja puuttunut asiaan , olisin vapaasti saanut kirjoitella ja soitella vaikka viikkokaupalla ilman muuta lopputulosta kuin että kunnallisdemokratia on toteutunut, minua on "kuultu" ja aitta puretaan.

Voitteko huonosti, herra Kafka? Muistuttaako tämä jotenkin sitä "Sokeiden elokuvateatteria", jonka nimi 
niin suuresti huvitti Teitä viime vuosisadan alun Prahassa? 
Tässä kaupungissa siis ihan todella on olemassa oma Kuntademokratiayksikkö, jossa on omat virkamiehensä.
Nauratteko Te vai itkettekö Te siellä pöydän alla? Herra Kafka?
Herra Kafka?