TUMMA TULIKUKKA PIHALLANI

 Olen kauan yrittänyt kylvää pihalleni tummaa tulikukkaa. Se on komea kasvi ja ennen kaikkea arkeofyytti, ilmaisijakasvi, joka kertoo ikivanhasta asutuksesta. Sitä kasvaa runsaasti muinaisilla asuinpaikoilla, joita Takahuhdin-Ristinarkun-Linnainmaan alueella on paljon, mutta monet asukkaat ajelevat sen muiden piennarkasvien - sinikellojen, tervakoiden, mataroiden - ohella pois häiritsemästä sitä ainoaa sallittua - sileää nurmikoksi nimitettyä monobiotooppia, jossa eivät viihdy pörriäiset sen paremmin kuin perhosetkaan.

Helteet ovat hellineet luonnonlaiskuuttani, ja horsmalle pannussa pihassani on parhaimmillaan voinut yhdellä silmäyksellä laskea kymmeniä kimalaisia, jotka hekumoivat rentunruusun kukinnoissa. Leikkaamaton jasmike on kukkinut yli kahden metrin korkuisena, hurmaavasti tuoksuvana. Rusakonpoikanen ja lukuisat linnunpojat ovat hiippailleet nurmikossa ja vieneet minulta senkin vähän leikkurinkäyttöhalun, mitä helle on jättänyt jäljelle.

Kaunein palkinto laiskuudestani on kuitenkin tänään kukkansa avannut tumma tulikukka, ikivanha rohdoskasvi, soihtu, yskänlääke ja kalamiehen apu. jos nimittäin heittää veteen tulikukan siemeniä, sinttikalat pökertyvät ja nousevat pintaan, mistä ne helppo poimia.

Minulle se on tervehdys muinaisajoilta, niiltä mäkeni asukkailta, jotka ovat eläneet täällä ainakin runsaat tuhat vuotta sitten. Siltä komealta 800-luvun emännältä, joka on haudattu mäkeni korkeimmalle kohdalle hienossa villapuvussaan, joka oli koristettu pronssispiraaleilla. Päälliköltä, joka haudattiin miekkoineen, joista ainakin toinen oli tuotu kaukaa Reininmaalta. Ja toiselta päälliköltä, jonka upea Ulfberht-miekka oli taottu kaiketi jossain nykyisen Afganistanin paikkeilla ja tuotu viikinkien idäntietä Volgaa pitkin. Se oli rautakauden kalleimpia esineitä, kovaa ja kevyttä upokasterästä, jonka tekeminen keksittiin Euroopassa vasta 1700-luvulla eli lähes tuhat vuotta myöhemmin. Mistä päällikkö sai varaa miekkaansa? Oliko hän ehkä laivakuningas ja purjehti itse Idäntietä?

Semmoisen viestin ja kysymyksen toi tumma tulikukka. Ensi yönä näen rautakautisia unia.

SUOMIHAN ON BANAANIVALTIO

Mielipidekirjoitukseni AL 4.7. kirvoitti muutaman kommentin. Eikä yksikään kajonnut olennaiseen. Siihen että Suomi on banaanivaltio, eli sen talous perustuu -  viimeiset 160 vuotta eli 1800-luvun suurista nälkävuosista lähtien nimenomaan - vinoutuneeseen ulkomaankauppaan. Maamme taloutta ja jopa ulkopolitiikkaamme säätelee metsäteollisuus ja nimenomaan sen yksipuolinen selluun keskittynyt vienti.

Selluun keskittynyt metsäteollisuus tarvitsee nimenomaan pitkäkuituista kuusimateriaalia, minkä vuoksi valtiojohtoinen metsänhoitostrategia on suosinut kuusta. Vuosikymmenestä toiseen on istutettu kuusikkoja ja tuhottu lehtipuita. Metsänomistajat on lakisääteisesti velvoitettu avohakkuisiin ja laajoihin havupuuistutuksiin, joiden tuloksena on valtavia samanikäisten havuuiden puupeltoja.

Nyt ollaan sitten helisemässä ilmastonmuutoksen suosiman kaarnakuoriaisongelman kanssa. Se näkyy mm Tampereen Kauppi-Niihaman metsissä: hehtaarikaupalla kuolleita ja kuolevia kuusikoita. Juuri tätä heinäkuun puolivälissä kirjoittaessani kirjanpainajan toukat kuoriutuvat ja lähtevät valloittamaan uusia alueita.

Jos Suomi ei olisi banaanivaltio, selluraaka-aineen tuottaja, vaan kehittäisi pitemmälle metsien puutuotetta, ei nyt oltaisi tässä. Ellei metsäteollisuuden lyhytnäköinen voitontavoittelu olisi sanellut sekä valtion metsästrategiaa ja -politiikkaa että alan koulutusta, meillä olisi monipuolinen puuteollisuus ja ekologinen metsänhoitostrategia, joka pitäisi metsät terveinä ja vastustuskykyisinä.

Pelkän, että asialle on herätty liian myöhään.