Kun ihmisen kehonkuva on vinksallaan, hän näkee peilissä lihavan, vaikka on paraikaa näännyttämässä itseään hengiltä; tai on havaitsevinaan aivan normaalissa tai suorastaan kauniissa vartalossa tai kasvoissa akuutin kosmeettisen leikauksen tarpeen. Jotkut eivät pysty olemaan ahmimatta.
Nämä ovat terapiatapauksia.
Viime aikoina on keskustelun kohteeksi noussut (taas kerran) johtajien suunnattomat palkkiot.
Minua mietitytti jo vuosia sitten valtavia palkkioita itselleen haluavien mielenterveys. Onko pohjaton ahneus itse asiassa mielenterveyden häiriö? Voiko ihminen, joka pitää työpanostaan miljoonan euron arvoisena vuodessa, olla aivan terve? Onko ylipäänsä järkevää päästää johtajan paikalle henkilö, jolla on niin kertakaikkisen suhteeton käsitys omasta merkityksestään? Pitäisikö hänet pikemminkin ohjata terapiaan?
Ahneus on sananmukaisesti kuolemansynti. Se on parastaikaa tuhoamassa maapalloa. 1980-luvulla tapahtui jonkinlainen ahneuden glorifiointi. 1990-luvulla yritykset rekrytointi-ilmoituksissaan nimenomaan etsivät "nälkäisiä" (=ahneita) työntekijöitä. Oliko "nälkäinen"-sanan käyttö sen alitajuista oivaltamista, että rahanahneus on juuri eräs bulimiatyyppinen sairaus?
Mitä kertoo yhteiskunnasta se, että mahdollisesti vakavasta oireesta kärsiviä yllytetään entistä pahempaan oireiluun? Kun ainakin teoriassa demokraattisesti hallitut valtionyhtiötkin suosivat johtajavalinnoissaan sairaalloisen ahneita eli samastavat ahneuden kykyyn hallita suuria kokonaisuuksia, mitä siitä pitäisi ajatella?
Jos suuren yrityksen johtaja ei osaa hallita edes omaa ahneuttaan, millaiset edelytykset hänellä voi olla hallita itsensä ulkopuolista monimutkaista ja laajaa kokonaisuutta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti