Kilometrin mittainen autojono matelee Satakunnankatua, jonka päätä vielä 90-luvulla kaunisti Valion tontin kaunis satavuotias puutalo ja punatiilinen savupiippu. Käännän kärsivän katseeni pois tilalle nousseista KSOY:n karmeista tornitaloista.
Ja kas, milloin olenkaan viimeksi ehtinyt ihailla oikealla puolellani kohoavaa Frenckellin punatiilistä paperitehdasta? Tuota Birger Federleyn mestariluomusta hurmaavine puolikastorneineen, joka jostain syystä tuo aina mieleni Prahan? Jollain tavalla Federley on onnistunut tuomaan jugendiin tuulahduksen keskiaikaa... ja romantiikkaa. Paperitehtaaseen, joka tosin enää ei ole paperitehdas.
Federley teki arkisestakin kaunista. Hänen Messukylän Tampellan työläisille suunnittelemansa pienet puutalotkin olivat kauniita. Sekin pikkuruinen, jossa viimeksi asui viinatrokari, se joka sai loton päävoiton ja osti heti mersun. Ja muuttui legendaksi.
Jonossa on aikaa muistella.
Minuutti pari, ja jono seisahtuu taas, vasemmalla puolella Tuomiokirkko, rippikirkkoni, jota rakastan. Jossa ties miten monena vuonna lauloin Kalevan kirkon kuorossa Hoosiannaa nauttien uljaasta sisätilasta ja loistavasta akustiikasta. Se on yhtä hyvä kuin keskiaikaisissa kivikirkoissa. Ennen akustiikka osattiin. Sitten tulivat asiantuntijat.
Mutta olenko koskaan ennen, kunnolla, ajan kanssa katsonut Tuomiokirkkoa ulkopuolelta? Nähnyt miten tyylikkäästi sen massat rakentuvat? Miten huikaisevasti sen torni kohoaa, miten vahva se on uskossaan, miten siro samalla?
Pakkopysähdys on joskus hyvä. Että on aikaa katsoa. Kunnolla.
Sitten jono lähtee liikkeelle.
