Kellahdin märällä nurmikolla. Suoraan olkapäälleni. Tuskankarjaisuni säikytti pikkulinnut puusta.
Päivystysapu-puhelinpalvelun naisoletettu käski mennä oitis Acutaan, ennen kuin lauantaijuopuneet ruuhkauttavat paikan. - Mutta et sää ambulanssia tarvitse, mene taksilla!
Taksi Tampereen puhelinautomaatti kertoi alkajaisiksi hirvittävän minuuttihinnan ja muut löpinät (hinnan koko ajan juostessa) ja että palvelu on ruuhkautunut (päättäjäisviikonloppu!) sekä että saadaksesi palvelua käytä joko robottijotakin (paina yksi) tai xxysovellusta (paina kaksi). Molemmat mahdollisuuksia, joita meikäläisen mummupuhelin ei tunne.
Soitan ensin yhdelle, sitten toiselle naapurille, tuttavalle, kummipojalle, kylänmiehelle. Kuka on jo Järvenpäässä menossa anopin synttäreille, kuka lähestyy Nokiaa ja ylioppilasjuhlia; jonkun puhelin ei vaan vastaa. Epätoivoissani soitan Taksi Tampereelle yhä uudestaan kuullakseni saman löpinän helvetilliseen minuuttihintaan. Samalla kävelen yksikätisenä Veijanmäenkatua miettien, kenen ovea kehtaan soittaa ja kysyä kyytiä. Kadun päässä asuva taksimies kaartaa autollaan liikenteeseen juuri niin kaukana, ettei havaitse huidontaani.
Lorun lopuksi soitan 112:een, selitän tilanteen ja sanon ettei tässä nyt muu auta, ja ambulanssi luvataankin, mutta ei minua kuljettamaan vaan tilaamaan taksi (!!!). Ja ambulanssi tosiaan tulee, ystävällinen henkilökunta tsekkaa verenpaineeni (200/107, kuulemma ihan normaali siinä kiihtymystilassa!), verensokerin ja ties mitä. Ja ihan totta, soittaa taksin! Heidän puhelimensa soveltuu xxysovellukseen, ja niin nousen ambulanssista ja kipuan taksiin, joka kiidättää minut toistaiseksi suhteellisen ruuhkattomaan Acutaan, missä parikymmentä henkeä tuijottaa puhelimiaan.
Kaivan kassistani Ed McBainin dekkarin ja tunnen tulleeni Truffautin Fahrenheit 451:n maailmaan, missä kirjat on kielletty, ja palomiehet polttavat kirjat tavattaessa. Palomiehiä ei sentään ilmesty, vaan jonkin ajan kuluttua nuorukainen, joka johdattaa minut ja olkapääni röntgeniin. Ja sitten odotetaan. Ja tuijotetaan puhelimia. Siis joka iikka, vauvasta vaariin, kaikki aulassa odottavat ihmiset tuijottavat puhelinta. Kukin omaansa. Paitsi minä. Minulla on kirja.
Vuodentakaisesta Acuta-kokemuksesta viisastuneena varasin mukaan eväät ja narskutan omenaa. Totean, että aulan automaatissa ei laktoosi-gluteeni-intolerantille ole edelleenkään muuta kuin mustaa kahvia.
Tällä kertaa reissu kestää vain kolmisen tuntia (viimeksi muistaakseni viisi). Lähtiessäni käsi kantositeessä on Taksi Tampereen ruuhka hellittänyt, ja helvetillisellä minuuttihinnalla tilaamani taksi saapuu kahden tekstiviestin saattelemana. Kotiportilla saan yli kahdenkymmenen euron laskun. Mennessä täsmälleen sama matka maksoi 13 euroa. Lisäksi saan tulevaisuudessa ainakin kympin verran lisää puhelinlaskuuni Taksi Tampereen tyyriiseen palvelunumeroon soittamistani puheluista.
Tarinan opetus 1: Me elämme operaattorien armoilla. Tarvitsemmepa sitten taksia tai terveydenhoitoa, joudumme maksamaan palvelujen lisäksi (jos niitä palveluja yleensä saa)myös niitä välittäville operaattoreille, joiden automaattien vastauksia ja "palvelemme teitä mahdollisimman pian"-lupauksia seuraavaa huonosti sovitettua musiikkia joudumme kuuntelemaan minuutti- tai jopa tuntikaupalla, ja koko ajan operaattorin kassa kilisee iloisesti.
Opetus 2: Anne Berner onnistui pilaamaan maamme taksipalvelut niin perusteellisesti, että häntä voi kiistatta pitää yhtenä maalle kalleimmaksi käyneistä ministereistä.
Opetus 3: Berner ja operaattorit yhdessä ovat tehneet taksin tilaamisesta taito- ja välinelajin, joka vaatii erikoisosaamista ja hintavia välineitä, joilla on lyhyt elinkaari ja raskas hiilijalanjälki.
Opetus 4: Ruohonleikkurin puhdistusjätteet kannattaa aina siivota heti pois nurmikolta. Mössääntynyt ruohosilppu on sateen jälkeen varsinainen liukumiina.
