Tämä on jokakeväinen ilmiö. Ensin vihreyttä tulee arkaillen esiin, eikä kevättöiden kanssa ole kiireen kierää. Sitten alkaa ryöpytä. Silmut paisuvat vauhdilla, räkätit rakentavat pesiä joka kolmanteen puuhun talitinttien ja kirjosieppojen yrittäessä turhaan vallata vanhoja reviirejään. Ei auta, rähisevät rastaat ovat sotajalalla ja karkottavat pienet tiehensä.
Sitten ruoho, joka äsken vielä tuskin pilkisti maasta, alkaa kasvaa kohisten. Ennen kuin ehdit asiaa ihmetellä, se on nilkan korkeudella ja ellet pidä varaasi, se jo hipoo pohkeita. On aika ottaa leikkuri esille.
Ja sitten tapahtuu se outo ilmiö. Täytän tankin, painan ryyppynappulaa juuri niin monta kertaa kuin pitääkin, kiskaisen. Ja kiskaisen. Ja kiskaisen. Ei mitään. Annan lisää ryyppyä. Kiskaisen. Ja taas. Otsasuonet pullottavat. Kokeilen manailua. Ei tehoa, vaikka käytän koko runsaan varastoni. Jätän koneen kiukuttelemaan. En ole sitä näkevinäni.
Sitten yritän yllättämällä. Äkkiä uudet annokset ryyppyä ja... ei mitään.
No, minähän tiesin sen turhaksi. Ruohonleikkuri ei käynnisty, ennen kuin joku mies tulee paikalle ja panee homman alulle. Sama juttu joka kevät. Sen täytyy olla hormoneissa. Ruohonleikkuri ei käynnisty ilman testosteronia. Riittää että paikalle tulee mies, ihan kuka tahansa mies, tekee samat asiat kuin minäkin ja hurrr... kone lähtee riemukkaasti käyntiin.
Kyse ei voi olla käsivoimasta. Sitä minulla piisaa, kiitos omakotitalon ja koiran antaman jatkuvan harjoituksen. Flamencokurssilla aloitettiin viuhkan käyttö. Opettaja käski räväyttää viuhka auki napakasti. Tein työtä käskettyä. Viuhka meni kappaleiksi. Miksi sama voima ei tehoa ruohonleikkuriin? No niin, kuten sanoin se haluaa, se vaatii testosteronia käynnistyäkseen.
Mitä yksinäinen nainen tässä tilanteessa tekee? Menenkö tielle pyytämään miespuolista ohikulkijaa apuun? Hankinko tekoparran ja petkutan ruohonleikkuria?
Toistaiseksi ruoho sen kuin kasvaa. Leikkuri lojuu kuistin alla. Sillä on mies haussa.
Ja sitten toinen juttu. Kaksikymmentä vuotta sitten kerroin Aamulehdessä hakkaavani halkoja. Minusta oli lehdessä oikein kuvakin siinä toimessa. Olen siis todistettavasti halonhakkuukykyinen.
Tilasin jokin aika sitten metsurilta pesäänsopivan mittaisia, kolmikymmensenttisiä pöllejä. Tarkoitus oli että lyön ne itse klapeiksi. Aloitin reippaasti. Hain hyvän halkaisukirveeni ja ryhdyin toimeen. Kirves ei uponnut kuusipölkkyyn. Ei se uponnut koivupölkkyynkään. Se ei uponnut yhtään mihinkään. Hirveä hiki tuli. Ranne kipeytyi.
Kirveet ovat kahdessakymmenessä vuodessa kamalasti huonontuneet. Taidan valittaa Fiskarsille.
