Välillä hyvän mielen juttu: kävimme galleria Nykyajan näyttelynavajaisissa, ystäväni L ja russelterrieri Daami. Edellisestä koiran kanssa käynnistäni onkin hyvän aikaa; silloin pekingeesini Nuusku (oikeasti King) ryhtyi kriitikoksi ja kusaisi modernin muoviveistoksen nurkalla. Joten olin alkajaisiksi hiukan jännittynyt.
Kysyessäni henkilökunnan mielipidettä sain suorastaan innostuneen vastaanoton. Ja kun kaksijalkaisillekin näyttelyvieraille juotavaa tarjottiin, sai Daamikin oman kipollisen vettä, jonka hän suvaiti käyttää hyväkseen. Hän sai muutenkin osakseen runsaasti ihailevaa huomiota, johon suhtautui tyylikkään vaatimattomasti.
Matleena Jäniksen näyttely Saaren aika puhutteli L:aa ja minua, vanhojen mökkiemme rakastajia, syvältä ja lämpimästi. Kesämökin arjen vuosikymmenten muistot - vanhimmat kuvat ovat vuodelta 1966 - ovat suvusta toiseen hämmästyttävän samanlaisia :tunnistin niin vanhoja kahvipannuja kuin pikkuveljeni muoviveneen vuodelta 1966. Valurautaisten lettupannujenkin kasa on lähes identtinen omani kanssa. Ja eikös vanha vihreä keittiönkaapistokin tuo mieleen rakkaita muistoja nyt jo kadonneesta mökistämme Onnelasta.
Myös tunnelmat hetkistä joissa ihmisillä oli aikaa, aikaa katsella ja kuunnella järveä ja pilvien liikettä sen yllä. Aikaulottuvuuden mahdollisti, että Matleena Jäniksen kuvien lisäksi oli otoksia myös hänen isältään ja molemmilta isoisiltään. Uusimmissa kuvissa näkyy myös muutos: ennen kirkkaan järven rantakiviä vasten lilluu kerros sinilevää.
Gallerian alakerrassa nähdään puolen tunnin välein Matleena Jäniksen elokuvateos Muistokirjoitus/Saarelaiset. Se kertoo äidin kuolemaan liittyvästä surusta, sukupolvelta toiselle siirtyvistä muistoista ja kesämökkeilyn riemusta suomalaisessa järvimaisemassa.
Teos koskettaa syvältä. Dementoituneen äidin kuolema ja sitä seuraava suru, muistot ja kaipaus saavat kaikupohjakseen katsojan omat muistot ja kaipauksen mutta myös ilon (oma äitini hakkaamassa halkoja, edesmennyt pikkuveljeni nauraen uittamassa venettään!), enkä varmaan ole ainoa jonka silmät hämärtyvät kyynelistä.
Harvoin olen poistunut näyttelystä niin hyvällä mielellä ja niin syvältä liikutettuna.
Daamikin oli selvästi vaikutettu eikä pissannut ennen kuin matkan päässä ulkona,löydettyään sopivan nurmikkoläimäreen.
